Täytyy myöntää, että vähitellen alkaa poltella. Tasan viikon päästä sitä nimittäin ollaan jännäilemässä yhden kovan keikan alkua jossain päin Helsinkiä. Yksi vuoden odotetuimmista keikoista ainakin blogosfäärin tällä laidalla kyseessä. Kaikki viittaa myös siihen, että kyseessä on yksi vuoden kovimmista.
Fiilistä voi hakea vaikka monenmoisista netistä löytyvistä live-keikoista, joihin löytyy linkit tuosta alta. Jos haluaa kuitenkin pysyä täysin tietämättömänä esimerkiksi settilistoista, ei kannattane vilkaista. Muutoin suositellaan keikkakuumeen nostattamiseen tai jossain tapauksissa jopa sen lääkitsemiseen.
Näillä alkuun. Lisää pätkiä löytyy helpohkosti pitkin nettiä.
Brian Fallonhan on tehnyt myös soolokeikkoja. Sekin näköjään sujuu. Taannoinhan New York Times huhuili jo soololevyn perään. Brian kuitenkin torppasi nämä syytökset blogissaan.
Reggaemuusikko Gregory Isaacs on kuollut 59-vuotiaana Lontoon kodissaan.
Isaacsilla todettiin keuhkosyöpä aiemmin tänä vuonna.
Isaacs muistetaan parhaiten vuoden 1982 albumista ja nimikkoraidasta Night Nurse. Isaacs ehti mittavan uransa aikana tehdä yhteistyötä reggaen ja dancehall:n isoimpien nimien kanssa. Näihin myös lukeutui tuottaja Sugar Minott, joka poistui myös aiemmin tänä vuonna keskuudestamme.
Gregory Isaacsilta on myös julkaistu yli 500 levytystä joista suurin osa erilaisilla kokoelmilla.
King oli vahvasti esillä edellisessä postauksessa. Niin myös tässä. Ei kuitenkaan B.B. vaan Albert.
Tämä on Andy McCoyn sanoin "snadi kunnianosoitus".
Albert Kingiltä Pekka Järvinen lainasi etunimensä uransa alkuaikoina. Järvinen oli kova blues-fani ja fanitti isosti myös nuorta Eric Claptonia. Varsinaisen musiikillisen perintönsä Suomen legendaarisimpiin kitaristeihin kiistatta lukeutuva Albert toki jätti rock'n'rollin kentälle. Parhaiten hänet muistetaan Hurriganesin kitaristina, vaikka Järvinen viihtyi bändin riveissä kahdessa pätkässä yhteensä vain viitisen vuotta.
Järvinen oli varsin monipuolinen kitaristi. Rock'n'rollin lisäksi taittuivat vaivatta muun muassa blues ja iskelmävetoinen pop. 70-luvun puolessa välissä Järvinen soitti Love Recordsin artistien taustalla. Järvisen kitarointia voikin kuulla niin Muskan, Maaritin kuin Baddinginkin levytyksillä.
25. lokakuuta vuonna 1950 syntynyt Järvinen pääsi myös tekemään elämänsä aikana yhteistyötä Albert Kingin kanssa. King on mukana Järvisen vuoden 1988 soololevyllä Braindamaged - Or Still Alive.
Järvinen kuoli Lontoossa 1991 yllättäen sydänkohtaukseen.
Aiemmin tänä syksynä ilmestyi John Fagerholmin ja Jaakko Riihimaan tekemä massiivinen Albert Järvinen -kirja. Suositellaan niin ummikoille kuin hieman pidemmälle Albert-opinnoissaan edenneille.
Eric Clapton ja B.B. King ovat ihan tavallisia. Ainakin tavallisia siinä mielessä, että kummankin uralla on ollut sekä isompia että pienempiä nousuja ja laskuja. Ihan kuin kenellä tahansa muusikolla, joka tekee vuosikymmenten mittaisen uran.
Clapton ponkaisi julkisuuteen 60-luvulla. Riley B. King julkaisi ensimmäiset levynsä jo 40-luvun lopussa. Riding with The King ilmestyi 2000. Tuohon mennessä kaksikolle oli siis ehtinyt kertyä yhteensä vajaat sata vuotta musiikkibisneksessä. Muutamia laskujakin tuohon aikaan on mahtunut.
Vuosituhannen vaihteessa King ei ollut tehnyt uutta relevanttia musiikkia yli kahteen vuosikymmeneen (pois lukien yksiselitteisen loistava One Nighter Blues vuodelta 1987). Lähinnä Blues Boy oli nauttinut yleisestä arvostuksesta, tehnyt sen keskiverrot 300 keikkaa vuodessa ja tehnyt monenkirjavia yhteistyöprojekteja nuoremman polven muusikoiden kanssa.
Claptonkaan ei ollut enää se jumala, joksi Lontoon metrotunnelin seinäkirjoitus hänet 60-luvulla risti. 1970-luvun menestyslevyjen jälkeen 80-luku oli ollut suosion suhteen hiljaisempaa, vaikka Erkki levyjä olikin pukannut ulos parin vuoden välein. 1990-luvun alun arvostetuista Unplugged- ja From the Cradle -levyistäkin oli vierähtänyt jo useampi vuosi.
Kingin mittapuulla yhteistyö Claptonin kanssa lukeutui samaan nuorempien muusikoiden kanssa tekemiseen. Vaikka Clapton oli tuolloin jo pitkälle yli 50-vuotias, kitaristin oma äiti oli muutaman vuoden Kingiä nuorempi.
Riding With the Kingin perustukset valettiin 1997, kun Clapton vieraili tekemässä yhden biisin verran (Rock Me Baby) Kingin levyä Deuces Wild. Ja poikkesihan kumpainenkin jammailemassa Blues Brothers 2000:ssa.
Muutamasta Kingin omasta biisistä ja mielenkiintoisista lainaversioista (mm. Sam&Dave-cover Hold On, I'm Coming sekä John Hiattilta lainattu levyn nimiraita) muodostunut kokonaisuus oli kummallekin tekijälle mieluinen kokemus, joka myös kuuluu levyllä. Tyylitaju on kohdillaan, kun kaksikko alkaa fiilistellä oikein tosissaan. Alunperinhän Kingin piti olla "vain" tähtivierailija levyllä, mutta Clapton antoi reilusti tilaa suuresti kunnioittamalleen Kingille.
Riding With the Kingin jälkeen kummankaan uralla ei tapahtunut mainittavaa. Tosin syystä tai toisesta kummankin tuoreimmat levyt (Kingin 2008 ilmestynyt One Kind Favor ja Claptonin aiemmin tänä vuonna ilmestynyt ytimekkäästi nimetty Clapton) ovat jälleen osoitus siitä, että vanhat parrat pystyvät tekemään relevanttia musiikkia. Tosin jossain Claptonia on haukuttu turhan seesteiseksi, mutta harva 60-vuotias kykenee tai edes haluaa tehdä samanlaisia raivoisia levyjä kuin 40 vuotta nuorempana.
P.S. Tuoreen uutisoinnin mukaan Eric Claptonin jonkun aikaa huhuttu Suomen keikka on varmistunut. Slowhand esiintyy Helsingissä 6.6.2011, kuten jo viime viikolla vahvasti ounasteltiin. Kesäkuussa pääsee siis kuulemaan myös tuoreen levyn biisejä lähes samalla tavalla kuin levyllä. Liput tulevat myyntiin ensi viikon maanantaina, 1. marraskuuta.
2001 kävin Claptonin tarkastamassa. Hieman laimea maku illasta jäi, vaikka ei soitossa toki mitään vikaa ollut. Suurin ilonaihe oli tuolloin kiertuebändissä koskettimia soittanut alkuperäinen E Street Bandin kosketinsoittaja David Sancious.
Nykynuorisolle (myös minulle) lähinnä Grand Theft Auto San Andreaksen K-Rose-radiokanavalta tuttu Whitey Shaferin biisi All My Exes Live In Texas on mainio viisu.
Whitey on luonnollisesti kotoisin Texasista, Whitneyn kaupungista. 1934 syntynyt mies on tehnyt pitkän uran, johon lukeutuu myös jokunen country-listojen ykköseksi kivunnut veisu. Country-kansan tuolla puolen hitit ovat kuitenkin jääneet vähemmälle, vaikka Shafer onkin tehnyt paljon yhteistyötä muun muassa outlaw-countryn tervaskannon Willie Nelsonin kanssa.
All My Exes Live In Texasin Whitey kirjoitti 1980-luvulla ehdittyään kypsään ikään. Ehkä laulussa on myös ainakin ripaus totuutta. Shafer on ehtinyt olla naimisissa neljä kertaa.
Ukkomies: Parhaita puolia kylmenevässä syksyssä on se, että voi hyvällä omatunnolla jättää työt sikseen, keittää saavillisen kaakaota ja käpertyä viltin alle katsomaan leffoja. Rock Cityn pöydälle onkin kertynyt mittava pino leffoja.
Isukki: Onneksi pimeä syksy ja talvi ovat pitkiä, että ehdimme nämä katsomaan. Tällä kertaa paneudumme elokuviin, jossa musiikki on olennaisessa osassa.
U: Ensimmäisenä on klassikko parhaasta päästä. Kiss-vetoinen Detroit Rock City on varsin vetävä leffa, muutoinkin kuin erinomaisen nimensä perusteella.
I: Nimi on mitä parhain. Tässä elokuvassa tiivistyy se mitä teini-ikäinen poika kokee fanittamaansa bändiä kohtaan. Kiss bändinä on keskeisessä osassa elokuvassa, sillä bändin tuotantoa kuullaan tasaiseen tahtiin.
U: Se ei yleensä ole musiikkileffoissa lainkaan huono juttu. Eihän tässä esim. juonellisesti kovin valtavaa innovatiivisuutta ole, mutta ei toki tarvitsekaan.
I: Muistan itse sen teiniajan hurman tiettyihin bändeihin tässä se jotenkin oivallisesti välittyy katsojille.
U: Jep. Se soittamisen riemu on kyllä saatu käsin kosketeltavasti ruudulle. Siitähän rockissa usein on kyse: unelmista ja niiiden toteuttamisesta.
I: Seuraavaksi musiikkielokuvien helmi vuodelta 1984. SPINAL TAP.
U: Tarvitseeko tätä edes perustella? Spinal Tap on alansa legenda, ylittämätön klassikko.
I: Tässä tiivistyy taas monet metalli ja rock skenen kliseet.
U: Spinal Tapin hienous on pitkälti siinä, että se on monissa kohdin niin täysin totta.
I: Tietyllä tapaa tässä myös parodisioidaan 80-luvun metallidokumentteja.
U: Kaikkein hienointahan Spinal Tapin dvd:ssä on extrat, joista löytyy "VH1:lle tehty Where they are now -dokkari". Se kruunaa jotenkin koko homman.
I: Seuraavaksi Fear Of a Black Hat. Hip Hop genren vastaus Spinal Tap:lle.
U: Tyylillisesti tässä ollaan varsin lähellä Spinal Tapia. Kuten edelläkin, mustassa hatussa on niin ikään sisäistetty mainiosti genren kliseet.
I: Isukin mieltä ylentävät etenkin hienosti parodisioidut musiikkivideot hip hop klassikoista.
U: Ei muuta kuin seuraavaa leffaa koneeseen.
I: Blues Brothers... Tämä ansaitsisi melkein oman postauksen.
U: Täydellinen leffa, paras musiikkileffa ikinä. Tärkeintä kuitenkin tässä leffassa on musiikki, kuten jatko-osan trailerissa sanotaan, ei ne puvut, ei ne hatut, ei ne lasit vaan se musiikki. Huikea kattaus muusikoita tässä kyllä kieltämättä on.
I: Toisaalta myös John Belushin kiistaton koomikon lahjakkuus kantaa elokuvan ensimmäisessä osassa.
U: Kiistatta. Belushi on lyhestä elämästään johtuen jäänyt aivan liian pieneen rooliin koomikoiden kaanonissa. Myös käsikirjoitus on yllättävän ehjä ja toimiva, kun huomioidaan, että SNL:n sketsien spin offhan tämä leffa on.
I: Seuraavaksi eräänkin karvaturvan suosikki High Fidelity.. No onhan se nyt mainio leffa.
U: Kiitos. On se. Väitän, että jokainen musafriikki on joskus samaistunut Robiin. Pakkohan tämä on mainita jos Bruce Springsteen tekee cameon leffassa, niin se ei voi olla huono.
I: Tästä elokuvasta irtoaa ne tietyt vibat, mitkä tekee siitä levykaupan vinyylihyllyn selaamisesta niin pirun hienoa, eikö totta?
U: Totta. Vinyyli rahisee leffan kuluessa. Hienosti ovat saaneet kirjan käännettyä leffaksi. Tässä on myös onnistuttu castingissa mainiosti. Cusack, Black ja kumppanit ovat sisäistäneet kiitettävästi keskiverron musasnobin roolin. Black nyt vetää tuon ihan luonneroolina.
I: Seuraavaksi tullaankin kohti nykyhetkeä The Boat that Rocked.
U: Mainio leffa, mutta herkullisesti rakennetuista dj-hahmoista olisi saatu ehkä vielä enemmänkin irti.
I: Tämä oli tuulahdus 80-luvun saman genren leffoista. Mainio leffa kaiken kaikkiaan. Hahmoja saattoi olla jopa liikaakin ja siksi syvempään paneutumiseen ei ollut oikein aikaa.
U: Tärkeintähän tässäkin toki on musiikki. Varsin kattavan kavalkadin 60-luvun hittejä ovat saaneet leffaan ympättyä mukaan.
I: Muutenkin 60-luvun britti pop-kulttuuri on vahvasti esillä.. Tästä on pakko tykätä.
I: Seuraavaksi musamaratonissamme vuorossa on Anvil. Tuo tosielämän Spinal Tap.
U: Todellinen kurjuudesta kohti keskinkertaisuutta -raina. Sellaisena kuitenkin varsin hellyttävä. Nykyisellään bändin isähahmolla "Lips" Kudlowilla sentään menee ihan mukavasti kaiketi.
I: Seuraavana vuorossa yksi ehkä parhaista radiojuontajista kertovista elokuvista ja onhan musiikki tässäkin taas keskeisessä osassa.
U: Howard Sternin Private parts on kieltämättä jokaisen radion kanssa vähääkään tekemisissä olevan kanssa. Esikuvani <3
I: Tämä on myös yksi niistä harvoista leffoista mitä jaksaa katsoa useampaan kertaan
U: Olipas tuo nyt pessimistinen kommentti. Musaleffoissa tuo ei jotenkin ainakaan mun kohdalla päde. Tässä listassa olevia pätkiä jaksan ainakin tuijotella loputtomiin.
I: Kyse olikin leffoista ylipäänsä. Intiimistä osista löytää aina jotain uutta.
U: 'nuff said. Seuraavana meillä on soul-pätkä The Commitments
I: Leffa sinäänsä ei ole maailman mahtavin, mutta kovia covereita poppoo heittää.
U: Seuraavaksi pari pätkää, jotka ovat kaiken perustana. Ensiksi jazzia Mo Better Blues. New York -fanaatikko niin haluaisi lähteä meren taakse savuisiin kapakoihin, jotka eivät enää ole savuisia.
I: Mo Better Blues ei eroa Spike Leen elokuvista juuri millään lailla. Tämä on kuitenkin jazz-elokuvien ja mustan kulttuurin yksi valovoimaisimmasta esimerkeistä.
U: Spike Lee ja Denzel Washinghton ovat tuoneet mustaa kulttuuria useinkin esiin. Hyvä, että ovat koskeneet myös musiikkikulttuuriin. Lopputulos on yllättävän onnistunut.
I: Seuraavaksi Blues klassikko Crossroads... Valitettavasti elokuvan nimen voiman Britney Spears onnistui tuhoamaan 2000-luvun alun saman nimisellä leffalla.
U: Tämä oli ensimmäisiä todellisia kosketuksia bluesiin joskus 80-luvun lopulla. Onhan tässä heikkouksia (esim. Ralph Maccio pääosassa), mutta tienristeys-myyttiä tässä käytellään kovin kekseliäästi. Sitä paitsi Joe Senecan suoritus Willie Brownina on veret seisauttava.
I: Älä nyt Karate Kid oli kyseisen ajan kuumimpia tähtiä. Leffa itsessäänhän on aika korni kuin karate kid saaga, mutta aika kultaa muistot ja onhan tässäkin hetkensä
U: Niinpä. Leffana ei kovinkaan kummoinen. Jos myyttiä käytettäisiin taiten jonkun toisen (vaikka Martin Scorsesen) toimesta niin jälki voisi jäätävää
I: Seuraavaksi taas palataan 2000-luvulla Almost Famous.
U: Sanoin aikaisemmin, että Blues Brothers on täydellinen. mutta never take seriously, if you never take it seriously you never get hurt, if you never get hurt you'll always have fun.... and if you ever get lonely you just go to record store and visit your friends. Sitä paitsi Kate Hudson on ihana…
I: Almost Famous on mun mieleen jääny etenkin Dave Grohlin ansioista. Itse elokuvahan on hyvinkin Cameron Crown vetämien viivojen mukainen
U: Mutta kyllähän mulle esimerkiksi tuon leffan piirtämä musiikkitoimittajakuva kävisi, ainakin paremmin ainakin kuin uutistoimittajuus autenttisessa toimituksessa.
I: Rock Cityhän on mitä autenttisin toimitus... Mitä se vanha mies taas höpisee... Seuraavaksi 24 Hour Party People.
U: Joy Division, New Order ja tämä skene ei välttämättä pudonnut aikanaan. Nykyään jo paljon paremmin. Leffahan on mitä mainioin. Saatu hyvin sekoitettua dokumentaarisuutta ja fiktiota.
I:Tähän palaamme vielä tarkemmin sitten elämänkerta elokuvien kohdalla. Mutta onhan 24 Hour Party People kaikessa koomisúudessaan hieno kuvaus 1970-luvun manchesteristä
U: On with the show... Jatkamme jo aiemmin käsitellyn Blues Brothersin jatko-osan parissa. Leffahan on parhaimmillaankin keskinkertainen, mutta musiikki on mahtavaa. B.B. King, Erykah Badu, Jonny Lang, Wilson Pickett, Clarence Clemons....
I: Reippaasti huonompi kuin alkuperäinen... Ehkä tässä versiossa yritettiin korvata Belushin valitettava puuttuminen vierailijoilla. Biisit ovat kyllä leffassa mitä mainiompia.
U: Kun vertaa alkuperäistä ja jatko-osaa niin tulee esiin se Belushin nerous ja hiukan sinne päin tempaistu käsikirjoitus.
I: Seuraavaksi School of Rock, mikä jätti kyllä allekirjoittaneen kylmäksi tietyllä tapaa.. Onhan Black kyllä mainio.
U: Eihän se mikään huikee pläjäys ole, mutta tuleehan siinä sellainen rock-musiikin ehdottomuus esille.
I: ACDC on kyllä vahvasti esillä jos se on sitten lisää elokuvan uskottavuutta... Jotenkin Isukille tuli mieleen tästä lastentarhankyttä ja ei mitenkään hyvässä mielessä.
U:Mahtavaa assosiointia..... Meillä on viimeisenä listalla rock'n'roll high school
I: Ei voi olla parempaa tapaa lopettaa kyseinen postaus
U: Ramones on aina hyvä tapa päättää mikä tahansa.
Eilen tuli hehkutettua, että Nationalin High Violet on täydellistä pop-musiikkia (eikä ne muutkaan levyt huonoja ole). Nyt Fullsteam tuo bändin esiintymään Kulttuuritalolle. Faktat kehiin
National Kulttuuritalolla 3. maaliskuuta. Liput myyntiin 25. lokakuuta Lippupalvelussa (jonka palvelumaksut ovat törkeän kalliita) ja Tiketissä. 42e+toimituskulut.
Sinne siis!
P.S. Näköjään Prince on muuttunut Claptoniksi. Eric Clapton nimittäin saapuu myös Suomeen. Keikka on Diili-Hjalliksen Helsingin ulosmenotien varressa kesäkuun kuudentena.
Kollegani aiemmin kovasti mainostaman Tuomari Nurmion uutuuslevy on nyt kuunneltavissa Levykauppa Äx:stä.
Paratiisin puutarha vaikuttaa näin äkkiseltään isukin korvaan erittäin potentiaaliselta lerpulta. Arvostelu on luettavissa Rock Citystä, kun saamme levyn fyysisessä muodossa tassuihimme. Mutta nyt penskat äkkiä kuuntelemaan Dumaria, tätä herkkua riittää vain 26.10. asti.
Suoritan parhaillaan empiiristä koetta: sairastan kotona viltteihin kietoutuneena. Ulkona sataa vettä ja kuuntelen uutta Magenta Skycodea. Sitä, jota kuulemma kissat ovat inspiroineet (kuten kannesta voi päätellä).
Hypoteesini on, että Magenta Skycoden uusi levy Relief parantaa elämänlaatuani tai ainakin tarjoaa pientä helpotusta. Ensimmäinen raita (The Simple Pleasures) pyörimään, katsotaan miten käy.
Nopeasti käy selväksi, että Relief tuntuu olevan vahvojen fiilisten musiikkia, ja se on hyvä. Trains Are Leaving the Yard paalaa tämän päivän jokaisen värisävyn. Toimii mainiosti lokakuisessa päivässä, jolloin haluaa paeta maailmaa.
Veikkaisin tämän toimivan kyllä yhtä lailla kaikkina vuodenaikoina. Kakkosraita Kipling on kuin se biisi, joka minulta jäi säveltämättä viime kesän puistoon suuntautuneella pussikaljoittelureissulla.
Sitä paitsi onhan tähän levyyn liittyen tehty maailman suloisin¶s musiikkivideo.
Let's face it. Magenta Sykcode on mainio bändi varsinkin levyllä. Muutaman vuoden takainen IIIII on mainio levy, mutta en aivan ylistävimpiä näkemyksiä siitä koskaan allekirjoittanut. Relief on parempi, aurinkoisempi ja kepeämpi.
Kissojen henkisen läsnäolon ja Jori Ässän aiemmat ansiot huomioiden ei kai ole ihme, että tässä se nyt on: vuoden paras kotimainen levy. Mutta Relief on enemmänkin.
Simon&Garfunkelin Bridge Over Troubled Water on täydellistä pop-musiikkia, Nationalin High Violet on täydellistä pop-musiikkia ja Magenta Skycoden Relief on täydellistä pop-musiikkia. Mutta onko sekään oikeastaan ihme?
We're Going To Climbin piiloraidan viimeiset tahdit laukkaavat kauas aurinkoisten vuorten taa. Ulkona sataa. Kipeän (vaikea sanoa onko tämä enemmän henkistä vai fyysistä kipeyttä) pitäisi kammeta itsensä kylmään sateeseen. Ei huvita. Painan playta ja pakenen lämpimiin sointuihin. Elämänlaatuni on parantunut.
Miksi kuunnella: Täydellistä pop-musiikkia
Paras hetki: Ne kymmenen biisiä, jotka tällä levyllä on.
P.S. Kun olin siirtämässä tätä bloggeriin, ovelta kuului mau.
Keskiviikkona kauppoihin lävähtää Tuomari Nurmion uusi levy Paratiisin puutarha. Samana päivänä hyllyihin löytää myös Dumarin oma kirja. Odotamme mielenkiinnolla, mitä 580 sivun lehdille on saatu painettua Jukka Lindforsin ja kumppaneiden toimesta. Kirjan keskipiste täyttää marraskuun lopulla 60 vuotta, joten varsin hyvään aikaan nämä julkaisut ajoittuvat.
Nurmiosta kiinnostuneiden kannattaa myös päivystää samaisena keskiviikkona (20.10.) television ääressä kello 18.30. Nurmio on vieraana tv1:n Puoli seitsemän-ohjelmassa.
Lisää luonnehdintoja levystä voi lukea alta. Aiemmin päivällä lävähti sähköpostiin Rataksen tiedote:
Uusi albumi on temaattinen kokonaisuus, kuten Nurmion levyt useimmiten ovat. Paratiisin puutarha on varjoistaan huolimatta tunnelmiltaan poikkeuksellisen valoisa.Albumin kuuntelu on puhdistava kokemus: Tuomion päivästä, epäilyksistä ja syyllisyydentunnoista kuljetaan levyn kahdentoista biisin aikana paratiisin puutarhaan. Pitkäsoitto alkaa tutumman kuuloisella nyrjähtäneellä soinnilla, ja päätyy riisuttuun, lempeämmässä valossa näyttäytyvään Tuomariin. Albumi on myös herkullinen löytöretki kaikille musiikkidiggareille; viitteitä klassikoihin on siroteltu kappaleisiin taidolla. Paratiisin puutarhassa on monta tasoa – se mitä siitä saa riippuu kunkin kyvystä ymmärtää.
Tuomari työsti levyä samanaikaisesti kirjan ja monien muiden retrospektiivisten projektien kanssa. Puolet lauluista on kirjoitettu tänä vuonna ja loputkin viimeisten kolmen vuoden aikana. Yhteistyöstä Janne Haaviston ja Mamba Assefan kanssa Nurmiolla oli hyviä kokemuksia jo aiemmin ja uuden levyn tanssigroove rakentuukin näiden kahden lyömäsoittajan luomalle perustalle. Albumin tuottajaksi Tuomari pestasi Jannen, joka kokosi studiobändin molemmille tutuista soittajista. Esimerkiksi Pekka Gröhn näppäilee levyllä keybordeja ja bassoa, ja Miikka Paatelainen monenlaisia kielisoittimia kitaroiden lisäksi. Levyllä soittaa yhteensä 18 muusikkoa.
Biisilista: 13 päivää, Tuomion päivä, Rakkautta rahalla et saa, Syyllinen, Hunajainen kuu, Onnennumero (1. single), Pahaa joulua, Ei kukaan pääse pakoon, Lemmensairas, Sähkö!, Tulivuori, Paratiisin puutarha. Kaikki sanat ja sävellykset Tuomari Nurmio. Albumin tuottaja Janne Haavisto. Levyä on äänitetty viidessä eri studiossa eli Inkfish-studiot, E-studio, MuFarang-studio, Rillumarei-studio ja Finnvox-studiot. Paratiisin puutarha julkaistaan digipackina, vinyylinä jossa on cd-levy mukana sekä tavallisena cd-levynä. Singlet julkaistaan vain digitaalisesti.
Bruce Springsteenin noin kuukauden päästä ilmestyvän Darkness on The Edge of Townin -juhlaboxin ensimmäinen maistiainen on löytänyt tiensä myös Spotifyhyn.
Millainen biisi? Eihän tämä nyt Brucen parhaiden biisien joukkoon yllä, ei itse asiassa lähellekään, mutta ei tämä huono veto ole. Viime vuosien (Brendan O'Brienin tuottamien levyjen) soundimaailmaan verrattuna meno on ilmavampaa. Kun soundi ei ole tuotettu ihan tukkoon, varsinkin koskettimet tulevat kivasti esiin. Soundi itse asiassa lähenee sitä, mitä E Street Band nykyään on livenä.
Kaiken kaikkiaanhan paketissa on siis kolme cd:tä ja kolme dvd:tä: alkuperäinen levy remasteroituna, kaksi cd:tä ennen julkaisematonta materiaalia, maailmalla hyvin huomiota kerännyt making of -dokumentti, dvd vuoden -78 keikasta sekä livemateriaalia viime vuoden puolelta. Ei huono kattaus.
Kuten sivupalkista on jo voinut jonkin aikaa bongata, historian ensimmäinen Turku Rock Cityn dj-ilta lähestyy kiivasta vauhtia. Paikkana toimii tuttuun ja turvalliseen tapaan Turun parhaimpiin baareihin objektiivisenkin mielipiteen mukaan luettava Bar Kuka.
TRC:n dj-illat ovat tulleet jäädäkseen. Tarkoitus on soitella ainakin noin kerran kuukaudessa. Aluksi Kukassa ja myöhemmin mahdollisesti/toivottavasti myös muualla. First we take Kuka then we take Turku.
Ensimmäisen illan teemana, kuten julisteesta näkyy, on pornofunk. Luvassa siis rasvaisimmat 70-luvun hitit ja kaupungin kiharimmat afrot.
Tieto tämän hetken mielenkiintoisimpiin lukeutuvan (musa)leffaprojektin olemassa olosta rantautuu näköjään Suomeenkin. Helsingin Sanomista siteeraten:
"Tv:n klassikkosarja Sopranosin ohjaaja David Chase ja sarjassa näytellyt Little Steven Van Zandt palaavat yhteistyöhön. Duo siirtyy nyt elokuvan puolelle tekemään filmin, joka kertoo 1960-luvun rock'n'roll-kuvioissa aikuistuvasta bändistä.
Vielä nimetön filmi on Chasen debyytti pitkän elokuvan ohjaajana.
Tuottajan pestin saanut Van Zandt vastaa myös elokuvalle valittavasta musiikista. Tämä on luontevaa, tunnetaanhan Little Steven ennen muuta Bruce Springsteenin yhtyeen kitaristina"
Maailman medioissa asiasta oli juttua jo keskikesän paikkeilla. Mielenkiintoinen hanke yhtä kaikki, jolle toivoo pelkästään menestystä. Sopranos oli hieno sarja (eikä pelkästään toistuvien Bruce-viittausten takia) ja nimi taannee sen, että myös Suomessa leffa saanee valmistuessaan jonkunmoista huomiota.
Viikonlopun kunniaksi eräs mainio klippi. Kuulemma tuo Bruce-laina tuli aivan "ohi käsikirjoituksen" ja Stevenillä oli naurussa pitelemistä.
Toisinaan elämä yllättää positiivisesti pyytämättä. Poikkesin alkuviikosta toimittamassa suosikkilevykaupassani (siinä läheisessä ja fyysisessä) aivan muita asioita, kun silmäni harhailivat uutuushyllyyn.
Dylan LeBlanc? Vuoden parhaimman americana-levyn kuulemma pyöräyttänyt. Americana on kieltämättä ollut aina lähellä sydäntä, vaikka en koskaan genrelle koskaan kovin tarkkoja rajaviivoja vetää.
LeBlanc joka tapauksessa tietää miten tehdään hyvä levy. Tai sitten 19-vuotias(!!!) kaveri on osunut vahingossa ja tuurilla häränsilmään. Äänestä ja ihanan vanhatavasta musiikillisesta lähestymistavasta ei kyllä uskoisi, että tässä luikauttaa menemään vuonna 1990 syntynyt muusikko.
Shreveportista Louisianasta kotoisin oleva laulaja on saanut kunnon vieraitakin levylle Emmylou Harriksesta alkaen. Esikuvikseen LeBlanc lyhyen Google-tuokion perusteella mainitsee mm. Neil Youngin, Townes Van Zandtin ja Spooner Oldhamin.
LeBlanc on hengaillut nuoresta lähtien Fame-studion sessiomuusikoiden kanssa. Kitaraa kaveri on soittanut 11-vuotiaasta ja biisejä kirjoitellut 15-vuotiaasta lähtien.
Kaveri kuulostaa hämmentävän paljon Ryan Adamsin (jonka kanssa myös Adams on duetoinut) paremmalta tuotannolta. Jos kannessa ei lukisi Dylan LeBlanc, voisi levyä luulla Whiskeytownin outtake-kokoelmaksi. Tuesday Night Rainin laulumelodia ja fraseeraus tuo erehdyttävästi mieleen Whiskeytownin Faithless Streetin nimiraidan mieleen. Enkä ihmettelisi, jos Ryanin Love Is Hell -olisi ollut yöpöydän kulmalla biisejä kirjoittaessa.
Voihan se tietysti olla, että Ryan nyt taas vedättää hyväuskoista musabloggaria.
Kuulas ja bluessahtava ääni tässä nyt joka tapauksessa laulaa. Musiikki on akustispainotteista ja rauhallista. Biisit kuitenkin soljuvat ja vaihtelua on riittävästi, jottei 12 raidan aikana ehdi pitkästyä.
LeBlancin musiikki toimii joka kuuntelulla paremmin. Osa biiseistä aukeaa hitaasti, mutta musiikki palkitsee kuuntelijansa. Pelottavan lupaava alku uralle.
Miksi kuunnella: Täydellistä syysmusaa kuulaisiin syysiltoihin.
Paras hetki: 5th Avenue Barin kuulaan haikea blues.
Koko debyytti löytyy myös Spotifysta. Suositellaan kuitenkin hankkimaan fyysisesti, ja ennen kaikkea vinyylinä.
Syksyn pimeimpinä tunteina jokainen meistä tarvitsee henkilökohtaisen tsemppaussoundtrackin. Isukki ja Ukkomies valitsivat yhteisen ”voimalaulukokoelmansa”, joka virkistää enemmän kuin mikään määrä d-vitamiinia. Famous blue raincoat jätetään naulakkoon ja vedetään harmaat verkkarit ylle. Taustalle ensimmäiseksi pistetään soimaan Rockyn teema.
Isukki: Tässä biisissä on ollut aina jotain, mikä antaa voimaa. Ehkä tosin huumorin kautta.
Ukkomies: Viittaatko kenties Rocky kolmosen rannalla juoksentelu –kohtaukseen? Tai kenties ykkösosan ruhojen hakkaamiseen?
I: Lähinnä portaiden juoksuun, josta on tehty varmaan 15 parodiakohtausta.
U: Kyllähän tämä maratonilla potkii kivasti eteenpäin siinä 35 kilometrin kohdalla…
I: Kappale toimii edelleen tsemppauksessa ja tunnelman luonnissa. Aika kauanhan tätäkin veisua käytettiin lätkämatseissa.
U: Seuraavaksi on mahtiballadien legenda: Cheap Trickin Mighty Wings.
I: TV:stä tuttu… Kyseinen biisi oli näyttävässä roolissa kasariklassikko Top Gun –elokuvassa ja Studio Julmahuvihan tämän toi takaisin unholasta 2000-luvulla. Mitättömyydestä kohti keskinkertaisuutta.
U: Tämän genren biisejä on tehty maailmansivun, mutta tässä on jotain mikä tiivistää aika hyvin genren. Tiukka riffi, korkeahko lauluääni ja paukkuvat sähkörummut.
I: Top Gunin soundtrack on täynnä muitakin päräyttäviä kappaleita. Toinen ehdottomasti saman genren edustaja on Kenny Loggins – Danger Zone.
U: Kenny taisi olla 80-luvulla aika kuumakin nimi. Aika monelle montaasi-nerolle on käynyt niin, että ura on kuollut ajan kuluessa.
I: Mahtipontiset rock-veisut jäivät 80-luvulle. Seuraavakin parinkymmenen vuoden takaa. Gary Moore – Out in the Fieldsin kuulin ensimmäisen kerran vasta kyllä 90-luvulla ja vielä Urheiluruudussa, jossa mainostettiin alppilajeja. Musiikin soidessa Kalle Palander lasketteli MM-voittolaskunsa.
U: Gary Moore siis on muutakin kuin ainainen Still Got The Blues. Kyllähän tämä raita puhuttelee ihan erityisellä tavalla. Moorella on muutamiakin syntikka-kitarariffi-vetoisia biisejä. Miksei niitä kuule juuri koskaan radiossa???
I: Kyllä esimerkiksi After the War on oivallinen Mooren power-rock tyylin edustaja. Suomalaiseen turvalliseen radioon ei taida soveltua mikään muu kuin puhki soitettu Still Got the Blues. Gary Moore toisaalta veti uransa myös kankkulan kaivoon, kun päätti keskittyä ainoastaan bluessiin liian varhain.
U: Eikä Moore edes tee bluesiaan kauhean hyvin. Enivei, seuraavaksi on Bonnie Tylerin Holdin Out For the Hero.
I: Taustoja kuunnellessa tämä kappale olisi voinut olla ehtaa Gary Moorea. Pörrötukkainen Bonnie oli 80-luvun power-rock-ilmentymä. Aika outoa että Tyleria soitetaan kuitenkin radiossa enemmän kuin Mooren samaista tuotantoa.
U:Tyler on enemmän profiloitunut power-puolelle. Tosin balladipuolelle, Total Eclipse of the Heart esimerkiksi. Siinä ehkä yksi syy. Holdin' Out For the Herosta Joss Stone muuten teki coverin Fantastic 4 –soundtrackille. Ehta sankarileffa, mutta toteutus oli aika erilainen kuin Bonniella.
I:Palataan mahtipontisuuden ilmentymään Rocky-leffoihin, jotka pursuavat oivallisia kyseisen genren edustajia. Ensimmäiseksi vuorossa on Robert Tepper – No Easy Way Out.
U:Tämä kosketti nuorta poikaa aikanaan Rocky nelosessa. Apollo Creedin kuolema oli järkyttävä! Kohtaus, jonka taustalla tämä soi, oli mainio montaasi Rockyn ja Apollon hyvistä hetkistä. Sittemmin leffan asenneilmasto on muuttunut melko huvittavaksi. Biisi toimii kuitenkin myös vuonna 2010.
I: Tepperin kappale toimii myös Rocky-elokuvien ulkopuolella. Samaa ei voi sanoa Survivorin rykäisyistä samaisiin leffoihin.
U:Miksei? Eye Of the Tigerhan on tämän genren ylittämätön klassikko.
I: Eye of the Tiger on Rockyn ruumiillistuma ja en voi kuvitella sitä esimerkiksi jossain muussa elokuvassa, ettei se tuntuisi todella ontuvalta. Tai viittaukselta Rockyyn.
U: Aikanaan muistaakseni Conanin late nightissa oli pätkä ”millainen olisi Survivorin tosi-tv-ohjelma”. Jätkät vaan asuivat samassa kämpässä ja muistelivat, millaista oli nauhoittaa Eye Of the Tiger. Mutta Rocky-soundtrack todistaa, että bändi teki toisenkin biisin. Burning Heart on myös Rocky nelosen satoa.
I: Siihen sitten taitaa jäädäkin. Rocky IV:sta löytyy vielä yksi helmi. Vince Dicola- Montage.
I: Viimeisiä viedään… Vuorossa on Europen Final Countdown. Tätä ei kai hirvittävästi tarvitse perustella mahtipontisuudestaan, mutta sinäänsä erikoinen kappale että se on soveltunut aika moneen tarkoitukseen. Onhan tätä toisaalta käytettykin ja paljon.
U: Biisin rakennehan on äärettömän yksinkertainen ja syntikkariffi on todella tunnistettava. Se ei ole koskaan auennut, miksi tätä on käytetty jääkiekossa maalilauluna.
I: Varmaan siksi että kun tätä on käytetty niin paljon että vastustajaa ärsyttää. Montage-veisuista on tehty myös oivallisia parodioita. Yksi parhaimmista on Team America elokuvan montage. Tässä on sitä kasarihenkeä parhaimmillaan.
U: Leffan tekijöiltä osoitti myös mainiota tilannetajua, että tätä soitettiin erään South Park –jakson taustalla.
I:Samat tekijäthän siinä oli asialla.
U:Tässä nämä tällä erää olivat. Toivottavasti näillä pärjää kevääseen asti. Ei muuta kuin sadetakki takaisin niskaan ja räntäsateeseen.
Agnes Obel on tanskalaisneito, joka pitää majaansa Berliinissä. Taannoisella Riverside EP:llä Obel herätti runotyttö-musiikista pitävät. Biiseistä käy nopeasti selville, ettei vertaukset esimerkiksi Tori Amokseen, Didoon tai Russian Rediin aivan vailla pohjaa. Eteerisyys, kuulaus ja haikea ovat ensimmäisenä mieleen juolahtavia luonnehdintoja.
Parhaillaan Obelin voi bongata I Am Klootin kiertueelta lämppärinä.
Southside Johnny on niistä 1940-luvulla New Jerseyssä syntyneistä muusikoista se vähemmän tunnettu. Joulukuussa 1948 syntynyt Johnny Lyon on levyttänyt 70-luvun puolesta välistä, vaikka mies ei ole koskaan suuria hittejä tehtaillutkaan. Suurimmat Southsiden hitit kuten The Fever, I Don't Want To Go Home ja Talk To Me ovatkin joko Springsteenin tai Steve Van Zandtin kynästä lähteneet.
34 vuoden uran aikana Southside on julkaissut lähes parikymmentä levyä. Tuorein tuotos on tänä vuonna ilmestynyt Pills And Ammo.
Southside Johnnyn parhaat hetket ovat pääsääntöisesti syntyneet maailman parhaaksi baaribändiksi kutsutun Asbury Jukesin kanssa 70-luvulla sekä 1991 ilmestyneellä "comeback"-levyllä Better Days.
2000-luvulla Southside otti pitkään himoitsemansa irtioton ja julkaisi levyllisen verran Tom Waits -covereita. Imagostaan tarkalla Waitsilla ei ilmeisesti ollut vastaansanomista projektin suhteen. Waits itse duetoi levyllä mahtavasti Walk Away -raidalla.
Waitsin kaikenkirjavasta tuotannosta on kasattu hyvä ja vaihteleva 12 biisin kattaus. Levy on tehty vuosien 2005-06 aikana neljässä eri sessiossa. Kaikki biisivalinnat eivät ole aivan ilmeisimmästä päästä. Aikajanalla biisejä löytyy vuoden 1973 Closing Time -debyyttilevystä lähtien.
Suuri osuus levyyn oli myös Max Weinberg Sevenissä, Conanin Late Night-show'n bändissä vaikuttaneella pasunistilla. Miehen big bandille tekemät sovitukset ovat paitsi yllättäviä osoittavat myös Tompan musiikin taipuvan monituisiin suuntiin.
Waitsin musiikkia on coveroitu paljon (mm. John Hammond jr. teki levyllisen Waitsia 2000-luvun alussa), mutta harvat versiot ovat yhtä raikkaita ja ehjiä kuin Grapefruit Moon.
Miksi kuunnella: Lähestymiskulma ja muhkeat sovitukset yllättävät.
Paras hetki: Down Down Downin käsittämätön svengi.
Grammy-palkittu soul-laulaja Solomon Burke on kuollut 70-vuotiaana. Rock and Roll Hall of Fameen kuuluvan muusikon oli määrä esiintyä tiistaina Amsterdamissa, mutta hän menehtyi kaupungin lentokentälle.
Burken hiteistä parhaiten tunnetaan Everybody Needs Somebody to Love.
Mies Mustissa: Mun tarvii tunnustaa, et oon aina tuntenut kevyen perverssiä kiinnostusta huumorimusiikkia kohtaan.
Daddy Cool: Samma här.
MM: Huumorimusiikin määritelmä on vaikea, vielä vaikeampi on määritellä hyvää huumorimusiikkia. Mitkä ovat hyvän huumorimusiikin tunnusmerkkejä sinulle, kun puhutaan nimenomaan tarkoituksella huumorimusiikiksi tehdystä kamasta, eikä tahattoman humoristisista veisuista? Aikanaan vakavalla naamalla tehdyt veisut, jotka ajan kuluessa ovat muuttuneet korneiksi ansaitsevat kokonaan oman dialoginsa.
DC: Erityisesti lämmittää parodia jo ennestään tutusta biisistä. Ne yleensä toimii mulle kaikista parhaiten. Huumorimusiikista yleensä puhuttaessa tietynlainen älykkyys huumorissa on paikallaan.
MM: Weird Al Yankovic lienee yksi legendaarisimmista parodian taitajista. En tosin tiedä, miten ne menevät älykkyyden vaatimukseen, mutta Weird Al on tehnyt useita mainioita vetoja, rakkaimpana ainakin mulle tulee mieleen Madonna-väännös Like a Surgeon.
DC: Weird Alin kohdalla älykkyys ja huumori piilee sanoituksissa. Äijän habitus on omaluku sinänsä.
MM: Yksi parodian muoto on hyvin tehdyt artisti-imitaatiot, joita on maailmassa tehty enemmän ja vähemmän onnistuneesti. Mm. Pete Hulnen Springsteen-parodiat lämmittävät mieltä.
DC: Entäs legendaariset Stiller-sketsit samasta aihepiiristä?
MM: Kyllä varsinkin Stillerin Legends of Springsteen -pätkät putoavat hc-faniin isosti. Benistä näkee, että hän on fani ja lähdemateriaali on hallussa. Kun homma hoidetaan viimeisen päälle, jälki on hersyvää.
DC: Muutkin stand up -koomikot ovat koittaneet rahkeitaan musiikki parodiassa. Dave Chappellen Prince- ja Rick James-imitaatiot ovat häiriintyneen hyviä.
MM: Chapellen tyylissä on paljon samaa kuin SNL:n musaparodioissa, jotka ovat lajityypin uranuurtajia. Varsinkin nuoren Eddie Murphyn tyylinäytteet ovat vertaansa vailla.
DC: SNL:sta puhuttaessa on muistettava loistava Will Ferrellin Blue Oyster Cult -parodia.
MM: We need more cowbell!
MM: Suomessakin on onnistuttu tekemään toisinaan hyviä musaparodioita, vaikka toki hirveitä epäonnistumiakin on nähty. Turo's Hevi Gee ja pistämätöntä tv-komiikkaakin tehneet Lapinlahden linnut ovat pienestä juntti-imagostaan huolimatta mitä mainiointa komiikkaa.
DC: Myös Eläkeläiset ja Kummeli ovat onnistuneet tässä vaativassa taiteen lajissa.
MM: Kummassakin tapauksessa alkuaikojen meininki on hiukan väljähtänyt, kun hommaa ei osattu lopettaa ajoissa. Sekä Eläkeläiset että Kummeli paisuivat liian suuriksi. Nyky-Eläkeläiset ovat hiukan karikatyyri itsestään.
DC: Musiikkiparodiat ovat yltäneet myös elokuviksi asti, ehkä parhaimmistoon kuuluvat Spinal Tap ja N.W.H - Fear Of Black Hat.
MM: Spinal Tap lienee leffojen puolella ikuisesti ylittämätön tuotos. Ei ainakaan tule oikein mieleen, miten sitä voisi parantaa.
DC: Olen aina pitänyt Fear Of a Black Hat:iä räppiversiona spinal tapista. Aika hyvin kumpikin käy oman genrensä kliseet läpi.
MM: Totta. Huumorimusiikin historia on siis vahvoissa kantimissa, mutta onko genre kuolemassa. Mistä uudet (hyvät) tekijät?
DC: No voi kuule niitähän on vaikka kuinka paljon. Tenacious D toki on ollut useamman vuoden jo olemassa kuten myös Flight of the Conchords. Fuck her Gently ja Business Time ovat jo nyt lajityypin klassikoita.
John Mellencamp kuuluu niihin artisteihin, joita harvemmin on vedetty isolla pensselillä lööppeihin. Suurista otsikoista ja yleisen arvostuksen puutteesta huolimatta mies on täräyttänyt yli 30 vuoden pituisen uran, vieläpä melko tasalaatuisen sellaisen. Uransa alussa saadusta Springsteen-kloonin maineestakin Mellencamp on rimpuillut vuosien saatossa irti. Mellencampin elämään on vastuksia riittänyt lapsuudesta lähtien. Sitkeys ainakin tässä tapauksessa palkitaan.
Elokuun lopulla ilmestynyt levy on parasta Mellencampia aikoihin. Ensinnäkin levy on purkitettu 50-luvun tyyliin monona ja kertaotoilla. Silkkaa asiallisuutta! Mellencampin uutukaisessa on paljon samaa lämpimyyttä ja vaivattomuutta kuin ikätoveri John Hiattin viime keväällä ilmestyneellä The Open Road-levyllä.
Mikähän siinä iässä on... Useampi lähes tai vähän yli kuusikymppinen on löytänyt uuden luovuuden keitaan noihin aikoihin. Springsteen teki sen Seeger Sessionsilla, Hiatt Open Roadilla ja nyt Mellencamp. Onko selitys niinkin yksinkertainen, että pakottamaton fiilis löytyy, kun ei enää tarvitse todistella kenellekään mitään ja on löytänyt elämässään paikkansa?
Jos näin on, niin sopisi monen tuoreeemmankin muusikon varttua äkkiä eläkeikään.
Mark Knopfler... Suhteeni entiseen Dire Straits-nokkamieheen on ongelmallinen. Dire Straits ehti aikanaan tehdä lukuisia fantastisia biisejä ja vuoden 1985 Brothers in Armsin nostan huoletta kaikkien aikojen 20 parhaan levyn joukkoon.
Markin myöhemmät vaiheet ovat ongelmallisempia. Osansa on varmastikin emobändin erinomaisuudessa. Mutta ongelmia on muitakin.
Ensinnäkin äijä on live-esiintyminen on synonyymi sanoille flegmaattinen ja välinpitämätön. Jos näyttää lavalla siltä, ettei kiinnosta olla siellä, on se melkoisen luotaantyöntävää näin niin kuin yleisön näkökulmasta.
Toisekseen Markissa on aina häirinnyt pyrkimys toistaa levyt lavallakin nuotilleen sellaisena kuin ne on aikanaan studiossa vedetty. Tämä yhdistettynä sellaiseen "haluaisin olla missä tahansa muualla kuin tässä soittamassa" -ilmeeseen, niin kokonaisuus ei ole kovin puhutteleva. Katsokaa nyt. Fantastinen biisi ja mahdollisimman vähän fiilistä. Ilmekään ei värähdä.
(Huh. Tuollaisen esityksen jälkeen sitä ymmärtää helposti miksi stadionrock on niin monelle kirosana).
Fiiliksettömyys on usein tunkenut myös Knopflerin levytettyyn tuotantoon soolouran aikana. Eikä se voi johtua pelkästään siitä, että monet levyistä ovat soundtrackeja (mm. Wag the Dog, Last Exit to Brooklyn ja Local Hero).
Kyllähän jokaisella Knopfler-levyllä on omat hyvät hetkensä. Vuoden 1996 Golden Heartilla on mainio irkkuvetoinen Done With Bonabarte, 2000-luvun eeppisen väsähtäneisyyden ylistyslevyltä The Ragpicker's Dream (väsähtäneisyyden ystävä kts. myös Clapton, Eric koko 2000-luvun tuotanto) löytyy enemmän kuin kelvollinen biisi: Hill Farmer's Blues ja tuoreimman kiekon (Get Lucky) avausraita Border Reiver on kerrassaan hilpeä.
Knopflerin kohdalla naulankantaan osuvan fiilistelyn ja turhauttavan väsähtäneisyyden välinen ero on hiuksen hieno. Viime vuosina meno on pääsääntöisesti ollut jälkimmäistä.
Vuoden 2000 Sailing To Philadelphia on poikkeus joka vahvistaa soolomateriaalin harmillisen trendin.
Vuosituhannen ensimmäinen Knopfler-levy oli soundtrackit pois lukien Markin toinen soololevy. Jostain vaikeasti määriteltävästä syystä johtuen fiilis on tällä levyllä on kohdallaan. Sävellykset ovat suht yksinkertaisia, mutta yksityiskohdat herättävät biisit eloon.
Sailing to Philadelphia keinuu vienosti aurinkoisella aavalla merellä matkalla suureen tuntemattomaan, Silvertown Blues makaa kodittomana viimaisen sillan alla ja El Macho katselee lämpimässä kesäillassa laskevan auringon viime säteitä. Levyllä on lukuisia hienoja tunnelmapaloja.
Levy operoi pääasiassa vahvoilla sävellyksillään sekä pääjehun aina tunnistettavan kitarasoundin varassa. Tosin myös muut soittajamiehet saavat tarpeen mukaan mukavasti tilaa, mikä on ainoastaan hyvä juttu. Lopputuloksena on musiikillisesti ilahduttavan monipuolinen keitos.
Tyypillisimmillään, ja myös radioystävällisimmillään, Sailing To Philadelphia on avausraidalla What It Is, joka avaa pelin pirteästi ja Sultans of Swingin sävyt mieleen tuoden. Junkie Dollissa Knopfler flirttailee jopa hieman vanhojen bluesmestareiden jalanjäljissä.
Kokonaisuutena levy on tasaisen laadukas. Kyseinen piirre ei olekaan sen koomin työntänyt päätään esiin Knopflerin tuotannossa (tosin 2009 ilmestynyttä Get Luckya voi myös huoletta luonnehtia kelpo lätyksi). Philadelphian jaksaa kuunnella pitkästymättä yhdeltä istumalta, vaikka kyseessä on yli tunnin kiekko.
Miksi kuunnella: Synnyttää jänniä fiiliksiä ja tutkimisen arvoisia kuvia kuulijan päähän.
