Odotellessa Joe Bonamassanaiemmin uutisoidunDust Bowlin julkistamista, on syytä tsekata Bonamassan viime vuoden aikaansaannos Black Rock.
Kyseessähän on uuden sukupolven yksi parhaimmista blues-kitaristeista. Black Rock on tuotteliaan 33-vuotiaan tekijän 11. albumi. Black Rock jatkaa pääsääntöisesti samoilla linjoilla Bonamassan aiemman tuotannon kanssa, eli tarjolla on jälleen raskasta blues-rock kitarisointia.
Black Rockilla on peräti kuusi coveria eri artisteilta nirsoilematta tyylisuuntautuksia ajatellen. Mukana on versionnit mm. Leonard CoheninBird on the Wire- ja John HiattI Know a Place -kappaleista. John Hiatt on vuorostaan vierailemassa tulevalla Dust Bowl -levyllä.
Levyn suurin hetki lienee tällä levyllä kuitenkin Blueslegenda B.B. Kingin mukaan saaminen yhdelle biisille.
En ole koskaan ollut erityisen viehättynyt Fatboy Slimin aka Norman Cookin musiikista. Mutta useat hänen videonsa ovat nerokkaita. Spike Jonzen ohjaama Praise You keräsi aikanaan erilaisia pystejä kotiin useammankin. Itseäni Fatboyn kuvakerronnallisessa historiassa viehättää varsinkin Right Here Right Now.
Biisi oli vuoden 1999 suuria hittejä. You've Come a Long Way Baby -levyltä lohkaistu single oli parhaimmillaan mm. Brittilistan kakkosena.
Biisiin on sämplätty James Gangin biisiä The Ashes, The Rain&I. Right. Here Right Now -huudahdus on napattu Strange Days -elokuvasta.
Videon idea on nerokkuudessaan yksinkertainen. 350 miljardin vuoden evoluutio on siinä puristettu kolmeen ja puoleen minuuttiin. Niin ikään siirtymät eri evoluutiovaiheista ovat hienosti toteutettu.
Bob Dylanin Forever Young on coveroitu lukuisia kertoja (mm. Johnny Cash ja Joan Baez). Rod Stewartin samanniminen biisi vuodelta 1988 poiki jopa plagiaattisyytteen. Lopulta rojaltit merkittiin sekä Stewartin että Dylanin nimiin, kun Stewart myönsi alitajuisesti plagioineensa Dylanin biisiä.
Alkuperäinen Dylanin versio ilmestyi vuoden 1974 Planet Waves-kiekolla, jolla Dylanin taustabändinä soitti jälleen muutaman vuoden tauon jälkeen The Band. Biisiä veivattiin peräti neljässä sessiossa, koska tyydyttävää lopputulosta ei saatu. Hiominen kannatti, sillä tuloksena oli yksi Dylanin tunnetuimmista lauluista.
Kymmenen vuotta Planet Wavesin jälkeen ikuisen paikkansa ala-aste-discojen illan viimeisenä hitaana otti saksalaisen AlphavillenForever Young. Biisi oli bändin debyyttialbumin nimiraita.
Levy on Alphavillen yhä jatkuvan uran suurin hitti noin kahden miljoonan kopion myynnillä. Jostain syystä varsinkin Skandinaviassa bändi upposi kansaan. Sinkku Forever Young meni ykköseksi Ruotsissa. Albumi oli ykkönen sekä Ruotsissa että Norjassa. 20 parhaan joukkoon levy kiilasi kuudessa maassa. Jenkeissä bändi ei koskaan ole lyönyt läpi.
Myös Alphavillen Forever Young on ollut muiden artistien suosiossa. Oman tulkintansa biisistä on luikauttanut mm. Jay Z, jonka tulkinta on melko karmea. Tässä kuitenkin se alkuperäinen nostalgiapala.
P.S. Myös Usher on tehnyt kappaleen nimellä Forever Young. Sillä ei kuitenkaan ole tekemistä sen enempää Dylanin kuin Alphavillenkään kanssa.
Taannoin tuli noista huonoista covereista kerättyä listaa. Todistusaineiston perusteella hyvien covereiden tekeminen on huomattavan paljon hankalampaa. Onneksi niitä hyviäkin maailmasta löytyy. Seuraavassa kymmenen esimerkkiä covereista, jotka kannatti tehdä. Jossain tapauksissa cover on jopa parempi kuin alkuperäinen.
Darling Nikki - Foo Fighters (Prince)
Princen megamenestyneellä Purple Rainilla alunperin julkaistu Darling Nikki on Princelle uskollisen rasvainen sanoituksiltaan. Foo Fighters vääntää biisistä kuitenkin omaleimaisen tulkinnan, vaikkakaan ei aivan yhtä paljon seksiä tihkuvan kuin Princen originelli.
Cover ei koskaan ilmestynyt varsinaisella levyllä. Se julkaistiin 2002 Have It Allin b-puolella. Eräs toinenkin Purple Rainilla alkujaan ilmestynyt biisi on saanut myöhemmin kelvolliset uudet vaatteet, kun Patti Smith niin ikään 2002 julkaistulle Land-kokoelmalle teki kelpo tulkinnan When Doves Crysta.
Hurt - Johnny Cash (Nine Inch Nails)
Cashin American-levyt ovat pääsääntöisesti komeita cover-tulkintoja pullollaan. 2003 American IV:llä ilmestynyt Nine Inch Nails-cover Hurt kaiketi kiteyttää koko Cashin ja Rick Rubinin yhteistyön hedelmät. Voiko tästä enää cover enää paremmaksi muuttua? Voiko tästä enää biisi paremmaksi muuttua?
Jersey Girl - Bruce Springsteen (Tom Waits)
Ei kai ollut ihme, että kun Yhdysvaltojen länsirannikolla syntynyt Tom Waits 1980 ilmestyneelle Heartattack And Wine -levylle teki kappaleen Jersey Girl, New Jerseyn virallinen puolijumala Bruce Springsteen adoptoi kappaleen melko nopeasti keikkasettiinsä.
Bruce julkaisi biisin 1975-85 liveboksilla. Kyseinen taltiointi on syyskuulta 1981. Tuon jälkeenkin biisi on säännöllisesti kulkenut keikkasetissä. Vuosien saatossa Springsteenin versio on kovaan kurssiin. On siinä ainakin oma fiiliksensä, kun sen kuulee Jerseyn taivaan alla.
Some Kind Of Wonderful - Joss Stone (Soul Brothers Six)
Some Kind Of Wonderful levytettiin alkujaan 1967. 70-luvun puolella Grand Funk Railroad teki biisistä hitin. Alkuvuodesta 1975 biisi oli parhaimmillaan Billboardin listalla kolmantena.
Ihana Joss Stone veti biisin komeasti omiin nimiinsä vuonna 2003 ilmestyneellä debyytillään The Soul Sessions.
On olemassa myös toinen Some Kind Of Wonderful, jonka ovat levyttäneet muun muassa Drifters ja Marvin Gaye. Näillä kahdella soul-viisulla ei ole kuitenkaan nimeä enempää yhteisiä nimittäjiä.
Man In A Long Black Coat - Mark Lanegan (Bob Dylan)
1989 ilmestyneen Oh Mercy -levyn Man In A Long Black Coat on Dylaninkin tulkitsemana huikea. Mark LaneganinI'm Not There -soundtrackille tempaisema veto on ehkä jopa parempi. Eikä se Joan Osbornenkaan 1995 tekemä versiointi huono ole, mutta Laneganin raspi tuo tähän biisiin hyytävän tunnelman.
All Along The Watchtower - Jimi Hendrix (Bob Dylan)
Jos Bruce omi Jersey Girlin, saman teki Jimi Hendrix Dylanin All Along The Watchtowerille. Alkujaan 1967 John Wesley Hardingilla ilmestynyt biisi sai Jimin sähkökitaraujelluksen myötä todelliseen eloon. Hendrixin versio ilmestyi Electric Ladylandilla vain puoli vuotta Dylanin alkuperäisversion jälkeen.
2004 Rolling Stonen äänestyksessä Hendrixin versio All Along The Watchtowerista valittiin kaikkien aikojen 48. parhaaksi biisiksi. Sen äänestyksen ykkönen muuten oli Dylanin Like a Rolling Stone.
Wonderwall - Ryan Adams (Oasis)
Oasiksen (What's The Story)Morning Glory? -levyn kolmas single Wonderwall oli valtava hitti. Valtakautensa huipulla porskuttaneen 90-luvun Brittipop-aallon kirkkain jalokivi Oasis oli vielä voimissaan. Biisi oli Atlantin molemmin puolin top kympissä.
Riitaisten Brittiveljesten hitistä innostui myös 2000-luvun alun singer-songwriter-hypen kultapoika Ryan Adams. 2003 hän julkaisi kitaravetoisen ja hengästyttävän hauraan Wonderwallin kaksiosaisen Love Is Hell -ep:n ensimmäisellä osalla.
I Fought The Law - The Clash (Sonny Curtis and the Crickets)
I Fought The Law on eräs niistä biiseistä, joista tuntuu löytyvän loputtomasti uusia versioita. Vuosien varrella biisin ovat coveroineet mm. Roy Orbison, Green Day, Status Quo, Mike Ness, Stray Cats ja (kyllä) Colin Farrell.
Alunperin biisin teki jo 1950-luvun lopussa Sonny Curtis and the Crickets. Ensimmäinen maineikas cover oli Bobby Fuller Fourin 1965 taltioima näkemys.
Clashin 1978 nauhoittama versio on kuitenkin energisyydessään ja raakuudessaan ylittämätön. Se ilmestyi alunperin seuraavana vuonna The Cost Of Living -ep:llä. Jenkeissä se ilmestyi myöhemmin samana vuonna Clashin debyyttilevyn Jenkkipainoksella ja auttoi osaltaan Clashin Amerikan valloitusta.
The Man Who Sold The World - Nirvana (David Bowie)
The Man Who Sold The World oli David Bowien 1970-luvun alussa ilmestyneen albumin nimiraita. Levy oli olennainen kehitysvaihe Bowien uran vaiheessa, joka huipentui pari vuotta myöhemmin Ziggy Stardust-levyyn. The Man Who Sold The World on varsinkin teemallisesti selkeä askel 60-luvun lopun Bowiesta kohti Ziggyä.
Biisiä on coveroitu useampaan otteeseen. Lulu coveroi biisin jo 1974. Nuoremmille musiikinkuluttajille Nirvanan 1994 MTV Unplugged-levyllä ilmestynyt versio on se tutumpi. Nirvanan akustinen tulkinta on myös pysäyttävämpi kuin viihdemusiikilta kuulostava Lulu.
Alabama Song (Whisky Bar) - Doors (Kurt Weill-Bertolt Brecht)
Jo 1920-luvulla oli osana saksalaiskirjailija Bertolt BrechtinHauspostillea. 1927 Kurt Weill sävelsi siihen musiikin. 30-luvulla teosta käytettiin oopperassa. Doors toi Alabama Songin rock-maailmaan 1967 debyyttialbumillaan. Myöhemmin useampikin artisti on tehnyt versionsa biisistä mm. Bertolt Brechtiä ihaillut David Bowie.
Blues-rockin kärkinimeksi itsensä hilannut Joe Bonamassa julkaisee uuden levyn 23.3.2011. Dust Bowl nimeä kantava julkaisu on jo miehen 12. pitkäsoitto ja levyllä on vierailemassa John Hiatt, Glenn Hughes ja Vince Gill.
Bonamassa on alkanut Suomessakin nauttia menestystä niin blues- kuin rock-piireissä ja soittipa herra loppuunmyydyllä Tavastiallakin kovan keikan.
Dust Bowl:n biisilista:
01. Slow Train 02. Dust Bowl 03. Tennessee Plates (feat. John Hiatt) 04. The Meaning Of The Blues 05. Black Lung Heartache 06. You Better Watch Yourself 07. The Last Matador Of Bayonne 08. Heartbreaker (feat. Glenn Hughes) 09. No Love On The Street 10. The Whale That Swallowed Jonah 11. Sweet Rowena (feat. Vince Gill) 12. Prisoner
Iron & Winen alias Samuel Beamin levy on alkuvuoden odotetuimpia tapauksia, eikä aivan syyttä. Amerikkalaisen singer-songwriterin vuonna 2007 julkaistu The Shepherd's Dog oli kovaa valuuttaa indiepiireissä.
Tuore Kiss Each Other Clean todistaa, ettei yhden miehen orkesteri ole myynyt musiikillisia periaatteitaan, vaikka nykyään taustalta löytyykin Warner Brosin massiivinen koneisto.
Kiss Each Other Clean liukuu aiempaan tuotantoon verrattuna hieman keskemmälle. Levyä on tuotettu aiempaa enemmän. Levy on kuitenkin luultavasti hieman helpompi lähestyttävä kuin The Shepherd's Dog.
Tuoretta levyä lienee osuvinta luonnehtia aiempaa Iron & Wine -materiaalia popimmaksi. Tässä yhteydessä pop saa kuitenkin pelkästään positiivisen kaiun. Sellaisen Simon&Garfunkel-tyyppisen "tämähän on täydellistä poppia"-kaiun.
Koska taiteellisesti Beamilla on ilmeisesti ollut melko vapaat kädet, levy-yhtiön vaihdos lienee vain positiivinen seikka. Massiiviset promootiorattaat toivottavasti takaavat sen, että Iron & Winen musiikki löytää yhä useampaan soittimeen ja toivottavasti myös joillekin radioaalloille. Ei se ainakaan ansaitsematonta olisi.
Muutoksista huolimatta tuttujakin I&W-elementtejä löytyy. Beam osaa edelleen maalata komeita ja tunnelmallisia kuulokuvia. Brother In Love tulee olemaan vuoden komeimpia piano-soul kappaleita vielä marraskuussakin.
Viime vuoden puolella levitykseen tupsahtaneet Walking Far From Home ja Tree By The River olivat rauhallisia tunnelmapaloja. Myös Kiss Each Other Clean painottuu pop-skaalan kevyin äänenpainoin etenevään päähän. Aivan koko levy ei kuitenkaan operoi pelkkien hauraiden piano-balladien varassa.
Kymmenen raitaa käsittävän levyn loppusuoralta löytyy miellyttäviä yllätyksiä, jotka johdattavat ajatukset rytmikkäämmän ilmaisun äärelle. Menevämmät raidat tuovat sopivaa vaihtelua levyn yleisilmeeseen.
Big Burned Hand on Stevie Wonder-grooveineen alternative-discoissa varma hitti. Levyn päättävä seitsemänminuuttinen Your Fake Name Is Good Enough For Me ei jää ainakaan huonnommaksi maukkaine torvineen.
Loppulausuma: Tämä levy tullee saamaan aiempaa suuremmat kansanjoukot liikkeelle. Samalla sitä kuitenkin arvostellaan vanhojen Iron & Wine -fanien keskuudessa.
Paras hetki: Levyn loppupään rytmikilleri Big Burned Hand.
Gaslight Anthem -solisti Brian Fallon on hypännyt samaan kelkkkaan Brittimuusikko Ian Perkinsin kanssa. Uusi bändi on saanut nimekseen The Horrible Crowes.
Blogissaan Fallon maalailee bändin musiikin seuraavasti: "...if Tom Waits, the National, the Afghan Whigs, Bon Iver, and Nick Cave made a band with Percy Sledge that'd be called The Horrible Crowes".
Pienimuotoisesta kiertämisestäkin on ollut puhetta, ehkä jopa Euroopan puolelle duo saadaan.
Gaslight Anthemia ei kuitenkaan olla hautaamassa mihinkään. Fallon tekee biisejä myös bändille, mutta Gaslight on alustavien suunnitelmien mukaan levyttämässä vasta syksyllä, joten kevät ja kesä on hyvää aikaa puuhata myös varsin mielenkiintoisen sivuprojektin parissa.
Viikon Spotifynä on tällä kertaa Tenneseestä ponnistavan Luceron1372 Overton Park.
Euroopassa pienemmälle huomiolle jäänyt orkesteri on liki 12-vuotisen uransa aikana ehtinyt kuitenkin jo levyttämään yhdeksän julkaisua. Näistä viimeisin on vuonna 2009 ulos tullut 1372 Overton Park, jota voisi kuvailla eräänlaiseksi southernrockin ja punkin fuusioksi.
1372 Overton Park on Luceron debyytti ison levy-yhtiön leivissä. Onneksi orkesteri pystyi säilyttämään saman tinkimättömyyden työssään, kuin aiemmilla levyillä. Vokalisti Ben Nichols laulaa edelleen elämistä jotka eivät etene mihinkään ja arkisen elämän antisankareista. Tekstien sisällön lisäksi levyltä löytyy musiikillisiakin yhtymäkohtia Bruce Springsteenin kanssa. Levyn avausraitakin kuulostaa ajoittain eräänlaiselta köyhän miehen Born to Runilta
Muun Luceron tuotannon lisäksi suosittelen Nicholsin soololevyyn The Last Pale Light In The West tutustumista.
Lucero on kiertänyt viimeisen vuoden Social Distortionin lämppärinä yhdessä Frank Turnerin kanssa.
Hard Times And Nursery Rhymes on punkin kultaisena vuonna 1978 perustetun californialaispumppu Social Distortionin paluu levyttäväksi bändiksi. Mike Nessin johtaman kokoonpanon edellinen levy on vuodelta 2004.
Ness onkin ainoa pumpun alkuperäisjäsenistä. Toinen pitkäaikaisjäsen Dennis Danell lähti viikatemiehen matkaan jo vuosikymmen sitten.
Tuore levy esittelee kuitenkin yhä elinvoimaisen bändin, joka ei turhia kikkaile. Vuonna 1983 ilmestyneestä ensilevystä säilynyt tyyli tuntuu yhä olevan tallella. Mutkat on vedetty sopivasti suoriksi. Ensitahdeista lähtien on selvää, että nyt rypistetään tosissaan, mutta rentoutta unohtamatta. Koukkua ja tarttuvia riffejä löytyy useammankin illan piristeeksi.
Myös Hard Timesilla monenkirjavat vaikutteet pilkistävät kivasti. Kakkosraita California voisi olla vaikka 60-luvun Rolling Stones -albumilta unohtunut raita. Machine Gun Blues taas tuo yllättävänkin paljon mieleen Pearl Jamin.
13 raitaa käsittävä levy on juuri sopivan mittainen. 47-minuuttinen levy pysyy läjässä ja sen jaksaa kuunnella vaivatta. Yksinkertainen on jälleen kaunista. Ei tästä punk paljon parane.
Social D on muuten Ruotsin puolella festaroimassa heinäkuun alussa mm. Frank Turnerin kanssa. Siitä saisi luultavasti helposti ja suht edullisesti pari kovaa nimeä myös heinäkuisille Suomen festareille. Vai mitä Merimaa?
Miksi kuunnella: Levy jossa jokainen palikka loksahtaa kohdalleen.
Paras hetki: Se kun tajuaa, että käsissä on todella kova levy. Tapahtunee viimeistään yhdeksännen biisin Writing On The Wallin kohdalla.
Maailman historian alkuhämäristä asti on musiikillisissa vieraissa käyty ja monenmoista cover-versiota musiikinkuuntelijoiden iloksi ja suruksi. Onnistuneista uusintaluennoista mainittakoon vaikkapa Johnny Cashin versioima Hurt sekä Jimi HendrixinAll Along The Watchtower.
Hyvän coverin tekeminen on todennäköisesti perhanan hankalaa hommaa. Ainakin siitä päätellen, millaisia raiskauksia maailmaan on synnytetty. Useasti on tullut mietittyä coverin tekijän motiiveja.
Ohessa TRC:n Spotify-soittolista tavalla tai toisella (usein useammalla tavalla) huonoista covereista.
VAROITUS: Nautittava varoen. TRC:n testiryhmä ei ole kyennyt kuuntelemaan peräkkäin kahta biisiä enempää kerralla. Ilman näitä 55 biisiä maailma olisi melko varmasti parempi paikka.
Tässä pari maistiaista vielä siitä, mitä on tulossa.
Ja niistä onnistuneista covereista myöhemmin lisää.
Los Angelesissa alkunsa saanut Weezer oli vuoden 1994 suurimpia hittejä ns. Blue Albumillaan. Jonkunmoinen osuus Weezer-debyytin miljoonamyyntiin taisi olla levyn toisella singlellä Buddy Holly, joka julkaistiin samana päivänä kuin Holly olisi täyttänyt 58 vuotta.
Biisi on noussut yhdeksi bändin suurimmista menestyksistä. Oli siis onnistunut veto levyn tuottaneelta Rick Okasecilta kääntää Rivers Cuomon pää. Cuomo kun empi viime metreille laittaako biisi levylle vai ei.
Musiikkivideon toteutus oli kiistatta yksi 90-luvun nerokkaimmista. Jollain oudon perverssillä tavalla Weezerin 90-luvun power-pop istui saumattomasti 50-luvun viatonta nuorisokulttuuria kuvaavan Onnenpäivien miljööseen. Onhan biisissä toki muitakin 50-lukulaisia elementtejä kuin biisin nimi. Sitä paitsi, mikä voisi olla coolimpaa kuin saada Fonzie musiikkivideoon.
Yhden päivän aikana kuvattua videota pyöriteltiin rankasti MTV:llä ja muilla musiikkikanavilla ympäri maailmaa. MTV:n Video Music Awardseissa laulu palkittiin neljällä pystillä.
Videon ohjannut Spike Jonze on pätevän musiikkivideo-ohjaajan uran jälkeen tehnyt myös menestyksekästä uraa pitkien leffojen parissa. Varsinkin debyyttiohjaus Being John Malkovich on nerokas raina.
P.S. Perinpohjaisemman johdatuksen Weezerin myöhempiin vaiheisiin (erityisesti toiseen albumiin Pinkerton) tarjoaa R-E-Aktio.
Torstaipäivä valkeni komeasti, kun julkisuuteen tippui tietoa, että Foo Fighters saapuu Suomeen 26.6.2011. Paikaksi varmistui Helsingin Kalasatama, jossa Green Day konsertoi viime kesänä.
Foo Fighters viimeistelee paraikaa uusinta levyä studiossa, mistä on myös kuultavissa pieni teaser levyn avausraidasta bändin kotisivuilta.
Liput tulevat myyntiin 26.1.2011 Lippupalvelussa ja Tiketissä.
Vuonna 1990 julkaistu Historian suurmiehiä oli Eppu Normaalin 11. studioalbumi. Tahroja paperilla oli tuon levyn hitti, mutta levyltä löytyy myös Lautturi. Kyseisestä biisistä Egotrippi värkkäsi coverin, joka julkaistiin 1998 Alter Ego -levyllä.
Levy syntyi (jälleen kerran) tuskaisen pusertamisen jälkeen, vaikka studiossa ei Epuille epätyypilliseen tapaan muhittukaan kuin kolme kuukautta. Deadlinet toisensa jälkeen paukkuivat. Lopulta vuodelle 1989 suunniteltu levy ilmestyi loppukesästä 1990. Levy oli ensimmäinen Eppu-levy, jolla Sami Ruusukallio soitti bassoa.
Jos Eppujen Lautturi hautautui tavallisena albumiraitana unohdukseen, PMMP:n Lautturi tuskin unohtuu ihan hetkeen. 2009 Veden varaan -albumilla ilmestynyt biisi on yksi PMMP:n uran suurimpia hittejä.
Biisi oli levyn toinen radiosingle, mutta sitä ei julkaistu kaupallisena singlenä lainkaan. Tästä huolimatta kappale, kuten levykin, oli vuoden 2009 soivat radiossa tiuhaan. Veden varaan palkittiin mm. Emma-gaalassa Vuoden albumina.
P.S. Ensimmäisen suomalaisen Lautturin julkaisi kuitenkin Paula Koivuniemi vuonna 1987. Kyseessä on tulkinta venäläisestä iskelmästä, johon suomalaiset sanat on tehnyt Junnu Vainio.
Turkulainen punkrock-poppoo So Called Plan on julkaissut hivenen esimakua tulevasta albumistaan videopäiväkirjan muodossa.
Bändin Facebook-sivulle ja Twitteriin ilmaantunut video sisältää pätkiä uusista kappaleista sekä tunnelmia studiosta. Lupaavalta vaikuttaa.
Uutta levyä on työstetty pitkin talvea Helsingissä Finnvox-studioilla. Taustapiruna on häärinyt Pariisin Kevät ja Major Label orkestereista tuttu Arto Tuunela. Tuunela osallistui jo bändin edellisen, vuonna 2008 ilmestyneen December Turns To Fall -albumin tekoon.
Uuden So Called Plan -levyn on tarkoitus ilmestyä maaliskuussa.
The Bellrays juhlisti 20-vuotista uraansa viime vuoden lopulla The Black Lightning -levyn julkaisulla. Kyseessä on jo kiitettävään uraan yltäneen kalifornialaispumpun 12 levy.
Bellrays on tullut tunnetuksi yhdistämällä garagerockiin soul-vaikutteita. Black Lightning jatkaa hyväksi todettuja kaavoja, eikä eroa tyylillisestä yhtyeen aiemmasta tuotannosta juurikaan. Jotkut voisivat sanoa yhtyeen polkevan paikallaan, mutta toisaalta ei omilla vahvuuksilla toimimisessa mitään vikaa ole.
Black Lightning on ehkä suomalaisesta näkökulmasta ilmestynyt väärään vuodenaikaan. Esimerkiksi Power to Burn -kappaleesta välittyvä surf-rock-vaikutteet eivät ole loskassa vaeltavan kansalle tässä vaiheessa vuotta relevantteja. Yleisestikin levystä hehkuu kalifornian aurinko ja uskoisinkin Black Lighningin toimivan etenkin automusiikkina täydellisesti. Täytyykin kaivaa levy nafataliinista keväämmällä.
Black Lightning on perusvarmaa rockia, joka ei nyt herätä lyriikoillaan syvällisiä ajatuksia. Mutta se mikä sanomassa menetetään, korvataan reilusti asenteessa.
Miksi kuunnella: Toimii kesäisellä road tripillä kuin häkä saunassa.
Paras hetki: Sun Comes Downin tunnelma ja Lisa Kekaulan revittelyt.
Vuoden vaihtumisen jälkeen liki jokainen bändi on alkanut taas aktivoitua tavalla tai toisella. Näin on myös chicagolaisen Rise Againstin kanssa, jonka uusi single on Help Is On The Way on kuultavissa yhtyeen myspace-sivuilla.
Tässä siis hieman esimakua 15.3.2011 julkaistavalta Rise Againstin uudelta levyltä End Game.
Viikon Spotfynä tällä viikolla on Stuffy ShmittinFamily Favorites. Itsenäisen singer-songwriterin neljäs julkaisu ilmestyi vuonna 2008.
Shmitt on altistunut musiikille pienestä pitäen. Hänen äitinsä oli jazz-rumpali ja isä soitti kitaraa. Ei siis ihme, että kotona riekkui koko ajan kaikenlaista muusikkoa.
Shmitt liikkuu alternativerockin, bluesin ja countryn välimaastossa sujuvasti. Ei voi muuta kuin ihmetellä, miksi Stuffy ei vielä ole saavuttanut varsinaista läpimurtoa.
Miehen kotisivulla on myös muista kolmesta levystä kuultavista näytteitä. Samasta osoitteesta voi myös lunastaa fyysiset levyt omakseen.
Nykyisenä ulkonäkökeskeisenä aikakautena ihmiskunta kollektiivisesti potee kymmeniä ulkonäkökomplekseja päivässä. Ajan hengen mukaisesti Turku Rock Citykin on vetänyt pienet botox-piikit. Parin päivän säätämisen jälkeen valmistunut kasvojenkohotus on jokaisen nähtävissä ja arvioitavissa.
Uuden ulkoasu toimii toivottavasti aiempaa paremmin. Uudessa ulkoasussa kuvat ja videot pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Jos bändi rokkaa niin perhanasti, niin pitäähän sen näyttää joltain.
Samae Koskinen on jälleen kovasti tapetilla. Sister Flo julkaisi uuden levyn joulun kynnyksellä ja soololevy on ohjelmassa myöhemmin keväällä.
Sister Flo teki uuden levyn myötä kovan ratkaisun ja julkaisi levyn ainoastaan vinyylinä ja latausversiona. Levyn kuuntelun myötä logiikka päätöksen takana aukeaa. Ystävyys/Friendship on tiukkaa tunnelmointia ja kokeellisuutta. Tämän levyn paikka ei ole autosoittimessa.
Bändin edellinen levy AU oli arvostelumenestys ja musiikin rakastajat ottivat sen sankoin joukoin omakseen. Au:n myötä kokeellisuuden hankeen tarpomaan lähtenyt ryhmä työntää uutukaisella raja-aitoja yhä kauemmas ja jatkaa improvisaatioon ja yllätyksellisyyteen pohjaavien korpimaiden samoamista.
Ystävyys/Friendship vaatii kuuntelijaltaan keskittymistä. Levyä työstettiin improvisaatiolähtöisesti ilman suurempia suuntaviivoja. Sister Flon mukaan levy on vastaisku nykypäivän single-vetoisuudelle. Sitä se todella on, hyvässä ja pahassa.
Kokonaisuus on melko muodoton kokeilu, joka on aina riski. Parhaimmillaan juttu onnistuu hienosti, mutta pahimmillaan muodottomuus on lähes sietämätöntä kuunneltavaa.
Ystävyys/Friendship operoi jossain välimaastossa. Parhaimmillaan levyltä löytyy hienoja yksittäisiä hetkiä. Unenomaisen kevyessä leijunnassa, joka esimerkiksi seitsemänminuuttisesta Shapesista välittyy, on jotain hyvin Pink Floyd -maista.
Harmi vain, että biisit eivät oikein pysy läjässä koko kestoaan. Pahimmillaan biisit lipeävät sekavan heilumisen puolelle. Joku toinen on varmasti riemuissaan tämän tuotoksen ympärillä, mutta itse kaipaan hieman enemmän formaaliutta ja perinteistä rakennetta.
Levy elää ja kuolee biisien synnyttämien tunnetilojen kautta. Esimerkiksi Shapes rakentaa vahvan kuulokuvan päähän. Biisi etenee ja sillä on myös riittävän selkeä suunta.
Hiukan rankemmalla karsinnalla, suunnittelulla ja tiukemmalla lähestymiskulmalla levy olisi timanttinen. Ei se nytkään huono ole, mutta potentiaalia oli enempään.
Miksi kuunnella: Sieltä täältä pilkistävät neronleimaukset nostavat levyn selvästi plussan puolelle.
Paras hetki: Shapes. Silkkaa neroutta alusta loppuun.
Viime vuonna 90-luvun yksi kovimmista seattlelaisista grungepumpuista teki vahvan paluun keikkalavoille. 22.3.2011 Julkaistavalta Live on 15 -albumilta ei Soundgardenin nyky keikkakuntoa pääse todistamaan, sillä se koostuu vuoden 1996 Jenkkien länsirannikon kiertueesta. Kyseisenä vuonna Soundgarden oli julkaissut ennen hajoamista viimeiseksi jääneen Down on the Upsiden, joten on mielenkiintoista kuulla millaisessa vedossa bändi oli silloin.
Live on 15 on Soundgardenin ensimmäinen livelevy. Se on aika erikoista, koska bändi perustettiin 1984 ja hajoamisensa jälkeen vuonna 1997, olisi ollut jo monta mahdollisuutta rahastaa tällaisella julkaisulla.
Live on 15 biisilista:
1. Spoonman 2. Searching With My Good Eye Closed 3. Let Me Drown 4. Head Down 5. Outshined 6. Rusty Cage 7. Burden In My Hand 8. Helter Skelter 9. Boot Camp 10. Nothing To Say 11. Slaves And Bulldozers 12. Dusty 13. Fell On Black Days 14. Search And Destroy 15. Ty Cobb 16. Black Hole Sun 17. Jesus Christ Pose
Toisinaan musiikkivideoihin koitetaan rakentaa koukuttavia tarinoita, jotka etenevät leffan tavoin ja pitävät siten katsojan otteessaan. Tom Waitsin 1999 julkaistun What's He Buildingin musiikkivideossa ei varsinaista tarinaa ole, mutta silti koukuttavampaa pätkää saa hakea.
Lyhytelokuvien ohjaajana kunnostautuneen Lex Brandin ohjaama video elää psykologisesta kauhutrilleristä lainatusta tunnelmastaan. Kuvakieli ja Waitsin hypnoottinen lausunta pelaavat upeasti yhteen.
Video on kuin kolmeminuuttinen moniselitteinen kauhuelokuva. Onko naapurilla jotain pahaenteistä tekeillä talossaan vai onko kertoja vain ympäri sekaisin? Video rakentaa useita kysymyksiä, mutta ei anna yksiselitteistä vastausta. Se on pelkästään hyvä. Parhaat trillerit eivät läpi selitä itseään.
Monet Waitsin biisit tulevat jostain synkästä ja pimeästä paikasta. Tämä on peräisin sieltä syvimmästä loukosta.
Alkujaan videota ei lainkaan tehty tuota Mule Variations -levyllä ilmestynyttä biisiä varten. Video tehtiin eräälle saksalaiselle yritykselle, mutta Tomppa innostui siitä niin paljon, että nappasi videon käyttöönsä.
Love Recordsin kalenteri on pielessä kuukauden päivät, mutta ei valiteta. 26. tammikuuta tulee nimittäin kauppoihin neljä (4) cd:tä ja yhden dvd:n käsittävä Dave Lindholm-boxi ”Tätä on mun rock'n'roll 1972 – 1975”.
Setti kattaa siis kaikki Dave Lindholmin Isokynä-vuosien äänitteet. Mukana on ennen julkaisemattomia raitoja sekä Maaritin, Muskan ja Tiitta Spoutin Isokynä-levytykset.
Vuonna 1976 ilmestyi kaksi Jailbreak-nimistä kappaletta, joista Irkkubändi Thin Lizzyn näki päivänvalon ensin.
Thin Lizzyn Jailbreak on maaliskuussa 1976 ilmestyneen levyn avaus- ja nimiraita. Gary Moore lähti bändistä ennen Jailbreakin nauhoitusta, mutta tämä ei menestystä haitannut. Brian Robertsonin kitaransoitosta tuli biisin erittäin keskeinen osa. Nimiraidan ja toisen singlen The Boys Are Back In Town vetäminä Jailbreakista tuli Thin Lizzyn suurin menestyslevy. Nimenomaan nämä kaksi biisiä soivat edelleen tasaisen varmasti radioaalloilla.
Se toinen Jailbreak oli AC/DC:n Dirty Deeds Done Dirt Cheapin päätösraita. Biisi tosin ilmestyi vain levyn Aussipainoksella. Samana vuonna biisi julkaistiin myös Brittisinglenä. Muualla maailmassa biisi julkaistiin vasta 1984 '74 Jailbreak EP:llä.
Biisi on myös ilmestynyt kahdella AC/DC:n livelevyllä. Tosin näillä laulajana on Brian Johnson, kun alkuperäisen vetää Bon Scott. Biisistä tehtiin 1976 musiikkivideokin Australiassa pyörinyttä Countdown-musiikkiohjelmaa silmällä pitäen.
Kaikesta alkaa huomata, että kevät lähestyy. Tai ainakin siitä, että kevätkiertueiden aikatauluja alkaa hiljalleen tipahdella. Ilon ja lämmön lähettilään Jukka Pojan rundi etenee seuraavasti. (lista nyysitty Jukka Pojan Facebook-sivulta).
Jukka Pojan viime vuonna ilmestynyt levy on myös ylittänyt kultalevyn rajan. Jos on jäänyt tsekkaamatta, vielä ehtii iloiseen reggae-junaan. Levy teki jo tuoreltaan vaikutuksen, eikä se ole ajan myötä huonontunut.
Aavistuksen hiljaiseksi tällainen menestys vetää. Nöyrä kiitos kaikille äänestäneille kaikkien meidän kolmen puolesta. Ilman lukijoita tällaista nimitystä ei olisi kohdalle osunut. Jotain on siis ehkä tehty oikein.
Lukijoiden lisäksi TRC haluaa kiittää seuraavia tahoja: 8Raita, Zoom FM, Bar Kuka, EePee sekä ystävät, sukulaiset&kadunmiehet.
Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Pyrkimyksenä on tehdä entistä laadukkaampaa jälkeä, josta lukijoille olisi iloa. Ideoita on. Niistä lisää kevään kuluessa.
Ruotsin johtava indie-vientinimi Radio Dept. julkaisee tammikuussa singlekokoelman Passive Aggressive: Singles 2002-2010. 26.1. ilmestyvän tuplalevyn kerrotaan olevan paitsi eräänlainen Best of –kokoelma tuleville Radio Dept. –fanaatikoille, myös harvinaisia herkkuja sisältävä kokonaisuus bändin musiikkiin jo koukkuun jääneille. Kokoelman ensimmäiseltä CD:ltä löytyy kaikki yhtyeen sinkkujen A-puolet mukaanlukien mm. kaksi NME:n Viikon single –hittiä sekä kolme raitaa Sofia CoppolanMarie Antoinette –elokuvan soundtrackilta. Kakkoslevy puolestaan käsittää kaikille faneille tuiki tähdellisen B-puolikokoelman, jonka biisejä ei ole ennen ollut CD:llä saatavilla.
Vuonna 1995 perustettu Radio Dept. on vähitellen koonnut ympärilleen vannoutuneen fanipohjan. Bändin unelmoiva noise-pop sekoitettuna 80-luvun brittiläisiin indiesoundeihin ja shoegazingiin ei ole jäänyt huomaamatta myöskään kansainvälisellä musiikkirintamalla. Yhtyeen edellinen, huhtikuussa 2010 ilmestynyt albumi voitti kriitikot puolelleen ja nousi loppuvuodesta Popmattersin The Best Indie Pop Album of the Year -listan sijalle 1 sekä Pitchforkin vuoden 2010 Best New Music -listalle.
Ne, joilta meni YleX:n lähetys aamulla ohi, voivat ottaa vahingon takaisin. Myöhemmin keväällä ilmestyvän Rubik-kiekon ensimmäinen single on nyt kuunneltavissa myös netissä.
Bändin mukaan Laws of Gravity ei kuitenkaan varsinaisesti heijastele tulevaa levykokonaisuutta. Ihan pirteä ralli tuntuu kuitenkin olevan kyseessä. Ei huono.
Bändi on tehnyt hitaasti mutta varmasti seuraajaa parin vuoden takaiselle Dada Banditsille, joka sai reilusti suitsutusta osakseen.
Laws of Gravityn voi kuunnella Rubikin kotisivulla, eli täällä.
Punkbändi Social Distortion julkaisee uutta materiaalia sitten vuonna 2004 ilmestyneen Sex, Love & Rock 'n' Roll:n. Yhtyeen seitsemäs studioalbumi kantaa nimeä Hard Times and Nursery Rhymes ja sen on määrä tulla ulos 18.1.2011.
Viikkoa ennen julkaisua meillä on mahdollisuus tutustua bändin tuotoksiin. Social Distortionin uutuus Hard Times and Nursery Rhymes on ennakkokuuntelussa täällä.
Social Distortion on kiertänyt viime vuoden ahkerasti Jenkeissä Luceron ja Frank Turnerin kanssa.
Michael Monroe julkaisee maaliskuun 16. päivä uuden studiolevynsä Sensory Overdrive. Albumin ensimmäinen sinkku ”´78” toimitetaan radioille ensi maanantaina 17.1. Sensory Overdrive on tyylipuhdas rock-levy ja sen tuotti Jack Douglas, joka on työskennellyt mm. Aerosmithin, John Lennonin, Patti Smithin,Slash’s Snakepitin ja New York Dollsin kanssa. Albumilla on mukana vierailijoita Lucinda Williamsista Motörheadin Lemmy Kilmisteriin. Sensory Overdrive -albumin julkaisun jälkeen Michael Monroe lähtee Suomen kiertueelle, joka kattaa seuraavat paikkakunnat:
16.3. Lutakko, Jyväskylä 17.3. Puijonsarvi, Kuopio 18.3. Z-One, Varkaus 19.3. Old Texas, Kaarina 22.3. Hullu Poro, Levi 25.3. Pakkahuone, Tampere 26.3. Tavastia, Helsinki (-S-) 26.3. Tavastia, Helsinki (K18)
Liput tulevat myyntiin perjantaina 14.1. Suomen keikkojen jälkeen vuorossa on 13 keikan brittirundi, joka alkaa 4.4. Brightonista ja päättyy 17.4. Birminghamiin.
Michael Monroe-kokoonpanossa vaikuttavat solisti Michael Monroen lisäksi Hanoi Rocks, Demolition 23 ja New York Dolls-yhtyeistä tuttu Sami Yaffa, legendaarisen The Wildheartsin laulaja-kitaristi Ginger sekä New York Dollsissa ja Willy DeVillessa kitaraa soittanut Steve Conte. Rumpalina toimii mm. Danzigista tuttu Karl Rockfist.
Anna Calvi nautti kovan luokan hypestä jo ennen debyyttilevynsä julkaisua. Mm. BBC nosti nosti Calvin tämän vuoden lupaustensa joukkoon (eikä nyt pohdita sitä, onko BBC maailman hipein musiikkimedia).
Brian Eno puolestaan tituleerasi Calvia parhaaksi laulajaksi sitten Patti Smithin. Anna on myös kiertänyt Eurooppaa Grindermanin lämmittelijänä.
Ei kai tämä ihan turha artisti siis voi olla, vaikka yleensä hype onkin artistista riippumatta ylimitoitettua.
Aika nopeasti levystä tulee mieleen PJ Harvey. Annan kuulaan äänen lisäksi kappaleiden toteutuksessa ja soinnissa on paljon samoja piirteitä kuin vanhemman virkasiskonsa tuotannossa.
Annalla on jopa yllättävän vahva ääni, joka taipuu monenlaiseen tulkintaan. Nainen osaa myös käytää monipuolista erilaisiin tulkintoihin. Läsnä ovat niin hento kuiskailu kuin vahva eteenpäin menevä murjominen. Aivan Patti Smithin sfääreihin yltävää vimmaa ei kuitenkaan ylletä.
Ilolla myös tervehditään sitä, että levy on järkevän mittainen. 39 minuutin mittainen levy pysyy tässäkin tapauksessa tiiviinä pakettina, jolta ei täyteraitoja käytännössä löydy. Toisaalta ainakaan muutamalla kuuntelulla ei korvaan tartu yhtään todella koukuttavaa sydäntenmurskaajaa, vaikka monta biisiä keikkuu siinä rajoilla.
Debyyttisinglenä julkaistu Jezebel on harmi kyllä tippunut levyltä pois. Sinänsä ymmärrettävää, sillä 2000-luvulle päivitettyä Edith Piaf-biisi oli toteutukseltaan ehkä aavistuksen hiukan liian elektro, jotta se saumattomasti istuisi levykokonaisuuteen.
Ei tämä aivan hypeään lunasta, mutta varsin lupaava debyytti. Ei ollenkaan huono. Aika kypsyttäneen tekijästään timantin, joka on musiikkimaailman ilona vielä vuosikymmenten päästä.
Mogwain uusi albumi "Hardcore Will Never Die, But You Will" ilmestyy 16.helmikuuta. Levyltä löytyvä biisi "How To Be A Werewolf" soi nyt myös pyöräilijä James Bowthorpen hienolla, Norjan vuonomaisemissa kuvatulla "Thirty Century Man" -videolla.
Bowthorpe, joka reissasi viime kesänä Norjassa mukanaan joitakin Mogwain tulevan levyn demoja, kertoo "How To Be A Werewolf" -kappaleen sopineen erityisen hyvin pohjoisen yöttömässä yössä pyöräilemisen taustamusiikiksi. Kun bändi itse näki matkalla kuvatun materiaalin, se halusi äänittää biisistä erikseen Bowthorpen videota varten remiksatun version.
Mogwai on muuten keikalla Helsingin Tavastialla 5. huhtikuuta.
Katso yhteistyön tuloksena syntynyt tunnelmallinen video täältä.
Clarence "Big Man" Clemons. Maailman paras rock-fonisti.
Ilman häntä Bruce Springsteen olisi varmasti pärjännyt muusikkona, mutta E Street Bandista ei olisi koskaan tullut niin hyvää kuin se on. Ja sen Bruce itsekin tietää.
Usein olen kuullut kysymyksen, miksi Bruce tai E Street Band ovat mielestäni niin hyviä. Yksi syy on se molemminpuolinen kunnioitus, jota Brucen ja Clarencen välillä on. Se on ystävyyttä ja ystävyys on jotain mitä ei tarvitse selittää.
Manic Street Preachersin keulahahmo James Dean Bradfieldtylytti taannoin uusia bändejä. Bradfieldin mukaan ei kuulemma enää löydy pitkäjänteisesti uraa luovia rockbändejä, kun radio suoltaa eetteriin vaan haaleaa kertakäyttöpuuroa.
Bradfield ei kuulemma löydä "sykähdyttäviä rockbändejä" ja "nykypäivän lista-pop on masentavaa kuunneltavaa".
Tähän väliin huomautettakoon, että ilmeisesti Mestan jutun pohjana käyttämässä uutisessa Bradfield puhuu lähinnä indien kuolonkorahduksista. (Mikä tietenkin herättää kysymyksen, mitä se rock oikein on. Palataan tähän seuraavassa jaksossa).
Se pitää kyllä paikkansa, että tällä hetkellä pinnalla ei ole yhtä ilmiötä, joka valloittaisi esimerkiksi Britti-popin tavoin niin skeneilijöiden kuin tavallisenkin kansan mielet. Toisaalta musiikkikenttä on kaikin tavoin pirun paljon sirpaleisempi kuin ennen. En edes usko, että koskaan enää tulee sellaista musiikillista ilmiötä, "sukupolven ääntä", jonka nimeen "kaikki" vannovat.
Jep, listapop ja keskivertoradio on melko turruttavaa. Mutta kyllä sitä hyvää musiikkia löytyy, jos vaan haluaa löytää. Tosin ei välttämättä kertakäyttöhittejä voimasoitossa veivaavilta kanavilta. Mutta jos laajentaa horisonttiaan... Yksi taikasana tässä on netti.
Parin viime vuoden aikana omalle kohdalle ovat osuneet mm. Chuck Ragan, Frank Turner, Lucero, Dylan Leblanc, Melissa Nadler, Russian Red, Agnes Obel, Black Dub, Blaze Foley, Holly Miranda, Laineen Kasperi, Pete Molinari...
Tosin enpä ole juuri näitä radiosta bongannut (ellen ole itse niitä soittanut).
Mitä tulee kertakäyttöisyyteen, niin enpä ole esimerkiksi noista yllä olevista bändeistä haastatteluiden tai muiden lausuntojen perusteella kovin kertakäyttöistä kuvaa saanut. Taitavat tehdä musiikkia muista lähtökohdista kuin kassakone edellä.
Eikä näitä ole suuremmin edes tarvinnut metsästää. Ovat vaan tulleet tavalla tai toisella vastaan. Esimerkiksi levykauppojen setien, kavereiden ja muiden bändien suosittelemina.
Korvat ja mielet avoinna, niin ne bändit löytyvät.
P.S. Bradfieldiin palatakseni: en tiedä miten on, mutta luulisin, että indie-skeneilijätkin löytävät suosikkinsa vuonna 2011 jostain muualta kuin keskivertoradion aalloilta.
Sister Flo'stakin tutun Koskisen Samin uuden soololevyn julkaisupäivä on varmistunut. Miehen kolmas soololevy ilmestyyy 16. maaliskuuta. Edeltäneellä Elossa-levyllä Koskinen teki yhteistyötä Kauko Röyhkän kanssa. Tuoreella levyllä Koskisen aisaparina on toiminut Jarkko Martikainen. Tosin kaikki tekstit ja sävellykset ovat yksin Koskisen käsialaa. Levyn on tuottanut Risto Hemmi.
Ensimmäiset maistiaiset levystä saadaan jo tammikuussa. 18. päivä kuluvaa kuuta ensimmäinen single En anna periks on soitossa YleX:llä. Samae on myös studiossa kertomassa biisistä ja tulevasta levystään tuolloin.
Viikon Spotifynä tällä viikolla on Jon LajoienI Kill People. Äärimmäisen kieron huumorintajun omaavan kanadalaisen toinen pitkäsoitto jatkaa siitä mihin esikoinen You Want Some of This? jäi.
I Kill People koostuu jo ennaltaan Lajoien youtubessa julkaistuista videosta. Eli mitään uutta ei Lajoien faneille ole tiedossa. Mutta I Kill People on joka tapauksessa häiriintyneen hauska levy ja ne jotka eivät vielä ole tutustuneet miehen tuotantoon, niin kannattaa tsekata kyseisen herran youtube-kanava.
Aloin jo vuoden 2005 paikkeilla varovasti uskoa, että ehkä television tähdenteko-ohjelmista sittenkin on johonkin. PMMP:n Kovemmat kädet oli melkoisen kelvollinen teos Paulan ja Miran Popstars-menneisyyden huomioon ottaen. Uskoni vahvistui vankaksi vuonna 2007 Leskiäidin tyttärien myötä (tai sitten ymmärsin vaan PMMP:n olevan erityislaatuinen bändi).
Vuonna 2010 olen varmaakin varmempi. Idolsit, Popstarsit ja muut ohikiitäväksi tähdenlennoksi takovat ohjelmat ovat ehdottoman tärkeitä ja hyödyllisiä. Syynä tähän on Jenni Vartiainen, jonka levy on vuoden parhaimpia. Eikä se Anna Puun kakkoslevykään huono ole.
Paula ja Mira, Jenni ja Anna ovat kaikki entisiä idoli/poptähteilijöitä. Jenni jopa sattui päätymään Gimmeliin (never forget). Pitkä matka on näistä ajoista tultu Seilin julkaisseeseen Jenniin.
Tietenkään Jennissä tai PMMP:ssä ei ole juurikaan samaa kuin 2002 vuoden Popstars-kilpailijoista. Vakavasti otettavaa uraa on oikeastaan pystytty luomaan siinä kohtaa, kun on päästy skaba-stigmoista eroon.
Ja joo, tuleehan muutaman helmen mukana suureksi osaksi kuraa, joka ei välttämättä kaipaisi yhtään julkisuutta tai myytyjä levyjä. Luonnonvalinta kuitenkin toimii aika hyvin nähdäkseni tässä. Äärimmäisen kilpailulla alalla huonot (ja valitettavasti vähän paremmatkin joskus) hiipuvat äkkiä pois (mainitsiko joku Ilkka Jääskeläisen?).
Suomen kokoisessa maassa todellinen tähtipotentiaali on toki rajallinen. Mutta mitä siitä? Oikeastihan parasta viihdettä ovat ne huonot laulajat. Toinen huvin aihe on arvailla, että tuleeko niistä kenestäkään koskaan mitään. (Ja kyllä, ei ollut itselläni kykyä nähdä Vartiaisen erinomaisuutta kahdeksan vuotta sitten).
Kuukauden päästä sitä parasta viihdettä taas saa. Idols alkaa 3. helmikuuta. Parhaaseen katseluaikaan, totta kai.
Oulussa 1985 päivänvalon nähnyt Kolera eli aktiivisinta kauttaan 90-luvun vaihteen molemmin puolin. Bändi oli mm. Suomi-rapin maineekkaassa etulinjassa yhdessä Raptorin, MC Nikke T:n ja Pääkkösten kanssa, kun bändi levytti 1989 veisun Suomi on Euroopan kallein maa.
Viikon video on kuitenkin kesältä 1992, kun Jukka Virtasen luotsaamassa Levyraadissa nähtiin Koleran näkemys Mikko Alatalonkin tunnetuksi tekemästä Anna mulle Lovee-veisusta. Biisi promosi myöhemmin saman vuoden syksyllä ilmestynyttä kolmatta Kolera-albumia Suolaista ja makeaa.
Alkujaanhan lukuisissa leffoissa, tv-sarjoissa ja muissa yhteyksissä käytetty Gimme Some Lovin' on 60-luvun lopulta ja Spencer Davis Groupin käsialaa.
Kolera on bändi, joka ei koskaan ole ottanut itseään turhan vakavasti. Myös tässä videossa itseironia ja huumoripisteet ovat kohdallaan. Liekö huumoriarvoilla ollut tekemistä sen kanssa, että Kolera nappasi Levyraadin voiton biisillä.
Anekdoottina mainittakoon myös, että Hannu Salama on kirjoittanut aikanaan kirjan Kolera on raju bändi. Tämä tapahtui toki ennen oululaisen bändin perustamista. Tarinan mukaan bändi ei tiennyt nimeä valitessaan Salaman kirjan olemassa olosta.
Joulukuun lopussa listasimme omasta mielestämme vuoden 2011 odotetuimpia tapahtumia musiikin saralla. Viime yönä julkisuuteen putkahti tieto, joka listauksesta jäi uupumaan. Ruotsalainen The Sounds julkaisee uuden albuminsa Something To Die For maaliskuun 29. päivä.
Skånesta maailmanmaineeseen hyökänneen uuden aallon rock-bändin neljäs studioalbumi ilmestyy siis vain noin puolitoista vuotta edellisen Crossing The Rubicon -levyn jälkeen.
Something To Die For:in kappalelista on seuraavanlainen:
It's So Easy Dance With The Devil The No No Song Better Off Dead Diana Something To Die For Yeah Yeah Yeah Won't Let Them Tear Us Apart The Best Of Me Wish You Were Here
Jäämme innolla odottamaan, mitä maailman seksikkäimmän naissolistin johtama, ja mm. Isukin ihannoiman Foo Fightersin keulakuvan Dave Grohlin fanittama yhtye on saanut aikaan. Onko lopputulos todellakin jotain, jonka puolesta voisi vaikka kuolla, kuten Maja Ivarsson tällä videolla...?
Heinäkuun ensimmäinen päivä 1963, keskellä kiivainta jeejee-kauttaan, Beatles äänitti From Me To You'n jatkoksi jälleen uuden menestyssinglen. Beatlesin neljäs single She Loves You valloitti odotetusti syksyllä -63 Atlantin molemmat puolet. Biisi oli yksi niistä viidestä Beatles-veisusta, joka oli samanaikaisesti sekä Briteissä että Jenkeissä listaykkösenä.
47 vuotta myöhemmin Jenkkibändi The Gaslight Anthem julkaisi kolmoslevynsä American Slang, jonka nimibiisin b-puolella on New Jerseyn toiseksi parhaan bändin She Loves You. Biisi julkaistiin myös vuoden 2010 Record Store Day-singlellä, jonka a-puolelta löytyy Rolling Stones-cover Gimme Shelter. Nimestään huolimatta She Loves You on kuitenkin irronnut Brian Fallonin sävelkynästä.
Skottimuusikko Gerry Rafferty päätti maallisen vaelluksensa 63-vuotiaana. Muun muassa vuoden 1978 Baker Street -hitistä muistettu mies oli kärsinyt suurista terveysongelmista parin vuoden ajan. Suurimpana huolena oli maksa, Rafferty kun ei juuri tipatonta pitänyt.
Rafferty toimitettiin marraskuun lopulla sairaalaan juuri maksaongelmien takia, eikä mies enää tällä kertaa niistä toipunut.
Elämänsä viimeisinä vuosina Rafferty eli hiljaista elämää poissa julkisuudesta. Vuoden 1988 jälkeen hän levytti ainostaan neljä levyä, jotka eivät juuri menestystä keränneet.
Vielä kerran pompataan ajassa taakse päin, kun tammikuun viimeisenä torstaina Bar Kukassa soitetaan vielä kerran viime vuoden parhaimpia biisejä.
Vakilukijat voivat kyhätä ajankulukseen vaikka bingolapun, sillä paljon tulee niitä biisejä, joita on hehkutettu pitkin vuotta. Oheista Spotify-soittolistaa voi käyttää suuntaa antavana lappua rustatessa. Mutta myös yllättäviä vetoja lävähtää tiskiin.
Viikon varmoina tarjoamme kohteet Frank Turner ja Bruce Springsteen.
Vuosi 2011 aloitetaan Ryan Adamsin joulun alla ilmestyneen tuplalevyn III/IV parissa.
Aivan tuoreesta materiaalista ei ole kyse, sillä alkujaan nämä 21 biisiä tehtiin 2007 ilmestyneen Easy Tiger -levyn sessioissa. Kolmos-nelosen materiaali jäi kuitenkin makaamaan studion hyllylle.
Jo ensimmäinen kuuntelukerta paljastaa, ettei materiaalia ainakaan huonouden takia ole hyllytetty. Myöskään kyse ei ole mistään sekavasta outtakes-kokoelmasta. Levy on yhtenäinen ja tiivis paketti (sikäli kun Adamsin tuotokset nyt ikinä ovat).
Easy Tigeriin verrattuna kyseessä on rockaavampi levy. Tyylilleen uskollisesti Adams heittelee viittauksia sinne ja tänne. Tällä kertaa framilla on mm. The Killers. Myös 80-lukulaista lähestymiskulmaa kosketellaan useammalla biisillä, eikä se ole huono juttu lainkaan. Soundimaailman suhteen Adams on palannut menneeseen, sillä toteutus tuo monin paikoin mieleen 2003 ilmestyneen Rock'n'Rollin.
Aiemmin kesällä Joose Keskitalo keikkaili Bar Kukassa osana ilmiö -tapahtumaa. Tästä Rock Cityssä julkaisimmekin haastattelun sekä eksklusiivista materiaalia Sessionsin muodossa, kuitenkin löysimme jotain ennen julkaisematonta materiaalia joulusiivouksen yhteydessä kaapin perukoilta.
Nyt on aika palata noihin aikoihin ja Joosen keikalle, joka oli ehkä yksi tunnelmallisimmista keikoista vuonna 2010.
Tässä siis parhaita paloja Joosen keikalta Bar Kukasta 21.7.2010.
