Viikon Spotifynä on viime viikolla julkaistu Chuck Ragan - Live At Cafe Du Nord. Tätä puuseppää on viime marraskuisen Gaslight Anthem -keikan jälkeen hehkutettu Rock Cityssä suruutta, en tee nytkään poikkeusta.
San Fransiscossa 8.2.2010 äänitetty livelevy ei petä. Live at Cafe Du Nord antaa realistisen kuvan Raganin tinkimättömästä esiintymistaidosta ja koko levy saa palaamaan tuohon pimeään marraskuiseen iltaan jolloin sain ensikosketuksen hänen musiikkiin.
Erikoista Raganin uralla on se, että hänellä on jo livelevyjä enemmän kuin studioalbumeita. Tietyissä tapauksissa tätä voisi pitää rahastuksena, mutta Chuck Raganin tapauksessa pikemmin on kyse, että mies on parhaimmillaan livenä, vaikka eihän ne studiossa väännetyt levytkään huonoja ole.
Kun joku bändi pääsee iskemään vasemman koukun ilman ennakkohypeä, jatkosta muodostuu usein ongelma. Odotukset seuraavaa levyä kohtaan pakkaavat kohota kuudenteen kerrokseen.
Näin kävi maaliskuun alussa julkaistavan Departingin suhteen. Odotukset olivat korkeat, mutta Departing osoittautui kelpo levyksi, ainakin pienen sulattelun jälkeen.
Uutukaisen rakennusaineet ovat ennallaan, mutta lopputulos on merkittävästi erilainen kuin debyytillä. Kesti pitkä tovi keksiä, mistä ero oikeastaan johtuu. Departing on Hometownsia aavistuksen suoraviivaisempi, mutta merkittävin ero on yleisessä tunnelmassa.
Usein tuntuu vähän hölmöltä verrata bändin tekemisiä edellisiin levyihin. Toisinaan se on kuitenkin tarpeellista. Hometowns oli Departingia rennompi kokonaisuus - välitön ja pakoton. Departing on sulkeutuneempi. Siinä missä Hometowns oli lämpimän kesäinen, Departing tuo mieleen talven vaippaan käärityt pellot. RAA:n musiikillinen maisema on ennallaan, mutta vuodenaika on vaihtunut.
Hometowns oli vahva ja yhtenäinen paketti. Siinä mielessä RAA ei petä tälläkään kertaa. Kolmikko toteuttaa ihailtavasti less is more -ajattelutapaansa. Kymmenen biisin kesto on vain aavistuksen yli 30 minuuttia.
Himmailevammat biisit ja kovemmin paahtavat biisit ovat hyvin synkassa. Kyllästymistä ei pääse tapahtumaan, kun North Starin kaltaisia tunnelmapaloja tahdittaa Stampin kaltaiset paahdot.
Departing on hyvä levy, mutta luonnollisesti Hometownsin piristävä yllätyksellisyys on poissa. Kanadalaistrion tekemisistä alkaa välittyä tietty musiikillinen tematiikka. Jos nyt on käsitelty kesä ja talvi, syksystä saattaa muodostua se todellinen kruunun jalokivi.
Loppulausuma:
Vankka kokonaisuus, mutta isojen indie-bändien kastiin nouseminen jäänee odottamaan itseään.
Paras hetki:
Päätösraita Good Night kaappaa alun hypnoottisella tautofoniallaan heti mukaansa ja kasvaa siitä hiljalleen kauniiksi akustiseksi tuutulauluksi.
E Street Band -fonisti Clarence Clemonsin parin vuoden takainen elämäkerta Big Man on yksi parhaista elämäkerroista. Eikä se johdu siitä, että Don Reon paperille laittama kirja kertoo juuri Clemonsista. Ei siitä toki haittaakaan ole.
Clarencea on aina ympäröinyt tietty mystisyys. Eikä tämä kirja ainakaan sitä verhoa selälleen räväytä, pikemminkin päinvastoin. Big Manin arvoituksellisuus pönkittyy kirjan myötä. Syystä tai toisesta se ei tässä tapauksessa ole kuitenkaan lainkaan huono asia.
Ehkä yksi syy on se, että kirja on perhanan vetävä ja rakenteeltaan poikkeuksellinen. Osa kirjasta on todellisia tapahtumia, joissa käydään läpi niin E Street Bandin poikkeuksellisen vahvoja ihmissuhteita, bändin hajoamisen herättämät tunteet kuin Brucen ja Clarencen varsin lämpimät välitkin.
Brucen ja Clarencen välistä ystävyyttä käsitellään pitkään ja hartaasti. Kirja onnistuu myös tuomaan esiin uuden näkökulman Bruceen olematta kuitenkaan mikään Bruce-elämäkerta. Mutta kuten Clarence itse suhteensa Bruceen tiivistää "without Scooter there's no Big Man". Se molemminpuolinen kunnioitus ja kiitollisuus, jota Clarence ja Bruce toisiaan kohtaan tuntevat, välittyy voimakkaana kirjan sivuilta.
Toinen puoli kirjasta on varsin vetävästi kerrottuja tarinoita Clarencen elämän varrelta, joissa totuus ja tarina sekoittuvat. Kirjan alkusanat kirjoittaneen Brucen mukaan kaksi tarinoista on täysin keksittyjä, mutta muut ovat ihan hyvin voineet ainakin jossain muodossa tapahtua.
Sitä paitsi, jos tarina on hyvä, ei ketään kiinnosta onko se totta. Ja kuka ei haluaisi lukea tarinaa vedonlyönnistä Fidel Castron kanssa.
Kirjan kirjoittaja ja pitkän linjan mediatyöläinen Don Reo saa myös sananvuoron kirjassa. Pitkään Clarencen tuntenut mies tuo arvokkaat ulkopuoliset silmät tarinaan.
Yksi keskeisiä punaisia lankoja on Clarencen sairaskertomus. Viime vuosina jatkuvat polvi-, lonkka- ja selkäongelmat ovat vaatineet jatkuvaa hoitoa ja toistuvia leikkauksia. Vuoden 2009 esiintyminen Super Bowl XVIII:n puoliajalla oli kovan kuntoutusrääkin takana. Tämä taistelu kuvataan varsin koskettavasti.
Mutta kuten Big Man toteaa: "I never missed a show. It's not an option".
And what a half time it was...
Loppulausuma: Yksi vahvimmista ja persoonallisimmista musiikkikirjoista.
Erityistä: Epäkronologinen tarinavetoinen kerronta on mainio ratkaisu.
Red Hot Chili Peppers on vuosien saatossa tehnyt useammankin sykähdyttävän musiikkivideon, vaikka musiikillinen käyrä onkin ollut viime vuosina laskussa.
Aikanaan Californication-video iski videopelinörttiin kuin tuhat wattia. Kun on suht simppeli idea ja se toteutetaan huolella, se kantaa pitkälle.
Luodaan kuitenkin katsaus 2006 julkaistun Stadium Arcanum-kiekon Dani California-biisiin. Yhdeksi suurimmista RHCP-hiteistä nousseen biisin video sai ensiesityksensä huhtikuussa 2006. Myös video oli iso hitti. Mm. MTV video awardseissa video voitti yhden pystin ja oli ehdolla useammassakin kategoriassa.
Alun perin videon ohjaajaksi hamuttiin Mark Romanekia, mutta tämä kieltäytyi. Tilalle löytyi American History X:n ohjaajanakin mainetta niittänyt Tony Kaye.
Videon idea on yksinkertaisuudessaan nerokas, ainakin musafriikin mielestä. Vajaaseen viiteen minuuttiin on puristettu iso pala populaarimusiikin historiaa Elviksestä RHCP:iin.
Käsitellyksi tulevat niin eri tyylisuuntaukset kuin tunnetut artistitkin. Genrejen kirjosta löytyy rockabilly, Britti-invaasio, psykedelia, funk, glam rock, punk, goottimetalli, tukkametalli ja grunge.
Artisteista löytynee viittauksia ainakin seuraaviin: Elvis, Beatles, Parliament, Prince, Nirvana, Jimi Hendrix, David Bowie, Sex Pistols, Misfits, Danzig, Mötley Crüe ja Aerosmith.
Frank Turnerin neljäs studioalbumi on saanut nimen. Kesäkuun 7. päivä julkaistava levy kantaa nimeä England Keep My Bones.
Viime vuoden lopulla julkaistu Rock 'n' Roll -ep antoi osviittaa tulevasta ja Turku Rock Cityn toimitus odottaa Turnerin seuraavan levyn olevan lopullinen läpimurto.
Tässä hieman esimakua tulevasta:
Peggy:
The Next Round:
Aiemmin tällä viikolla Turner julkistettiin pääesiintyjäksi Donington Park:in Download Festival:iin.
Talking Headsin vuoden 1985 julkaistu Little Creatures oli edes vuoden suurimmista arvostelu- ja myyntimenestyksiä. Se valittiin mm. Village Voicen äänestyksessä vuoden 1985 parhaaksi albumiksi. Levy oli parhaillaan Jenkkilistan kuutosena. Rolling Stone puolestaan valitsi levyn kannen vuoden kanneksi.
Road To Nowhere oli tuon levyn päätösraita ja eräs newyorkilaisbändin suurimmista hiteistä. Billboardin listalla biisi oli parhaimmillaan sijalla 25 ja Brittilistalla kuudes.
Biisin ovat vuosien saatossa coveroineet mm. Editors ja Flying Pickets.
Videon biisintekijä David Byrnen kanssa ohjasi Stephen R. Johnson.
Ozzy Osbourne teki Road To Nowhere -kappaleen 90-luvun alussa, kun ei vielä reality-telkkarista tiedetty mitään. Sooloalbumi No More Tears ilmestyi 1991. Road To Nowhere oli levyn päätösraita. Biisi julkaistiin singlenäkin. Parhaimmillaan se käväisi Billboardin listalla peräti kolmantena.
Ozzyn kanssa biisin kirjoitti Ozzyn bändissä vaikuttanut kitaristi Zakk Wylde sekä Mötorheadin nokkamies Lemmy Kilmister.
P.S.
Bullet For My Valentine on myös julkaissut Road To Nowhere -nimisen kappaleen 2008. Sillä ei ole sen enempää Ozzyn kuin Talking Headsinkaan kanssa.
Tuottaja (ja Flogging Mollyn perustajajäsen) Ted Hutt ei ole mikään Rick Rubin tai Phil Spector, ainakaan ihan vielä. Melko kunnioitettavan cv:n Britti on haalinut itselleen viime vuosien aikana.
Mm. Chuck Ragan, Lucero, Gaslight Anthem, Audra Mae ja Jesse Malin ovat tehneet miehen kanssa viime vuosina yhteistyötä. Sattumaa tai ei, näiden viime aikojen tuotokset ovat miellyttäneet suuresti ainakin blogosfäärin tällä reunalla. Eikä esimerkiksi miehen oman bändin Flogging Mollyn Drunken Lullabieskaan huono ole.
Nykyään pääosin Los Angelesissa majaansa pitävä Hutt on keskittynyt tuottajan hommiin ja jättänyt oman soittouran taakseen. Näyttöjä tuottajan hommista onkin kertynyt jo monenlaisesta musiikista. Akustiseen kitaraan tukeutuva Audra Mae on melkoisen kaukana Gaslight Anthemista tai Street Dogsista.
Tiettyä soundia Hutt ei tunnu tekemisissään luovan. Lähtökohtana on enemmänkin musiikin omat ansiot, jotka kiillotetaan esiin. Sellaisella työskentelytavalla usein onnistuu sekä tyylitietoinen himmailu että väkevä räimekin.
Monille tietty tuottaja levyn takakannessa on hyvä syy ostaa levy. Itse en ole tähän juurikaan lipsunut. Hutt saattaa kuitenkin muodostua tulevaisuudessa poikkeukseksi. Hätäisempi voisi tehdä johtopäätöksen: Ted Hutt tuottaa hyviä levyjä.
Tulevaisuuskin näyttää lupaavalta. Gaslight Anthemin pojat ovat ehtineet luonnehtia Huttia bändin viidenneksi jäseneksi. Eipä kai siis ihme, että kun Brian Fallonin ja Ian Perkinsin projektibändi The Horrible Crowes on aikeissa levyttää, on Huttilla sormensa pelissä.
Ainahan sitä toivoo kuuta taivaalta. Kaikkien aikojen festaria ei varmaankaan ole tarjolla, mutta useampi aika mielenkiintoinen poppoo kuitenkin.
Turku Rock Cityn mielestä kiinnostavimmat kiinnitykset vuoden 2011 Ruisrockiin ovat seuraavat:
The National
Bullet for My Valentine
Primus
Anna Calvi
Isobel Campbell & Mark Lanegan
Lisäksi Fleet Foxes on herättänyt tyytyväistä hyrinää ympäri nettiä. Pitää myöntää, että Jenkkipoppoo on jäänyt toistaiseksi vähelle huomiolle, mutta on tässä kevät aikaa tutustua.
Sitä paitsi on ne perusvarmat kotimaiset. PMMP, SMG ja Jätkäjätkät etunenässä vetävät kohti Ruisrockia. Kun vielä kevään mittaan saadaan muutama vetävä kotimainen nimi ja pari jännää ulkomaan elävää paikalle, niin eiköhän tästä kunnon kinkerit rakennu.
Heinäkuun alussa, tarkalleen 8.-10. heinäkuuta, järjestettävä Ruisrock julkaisi hetki sitten valtaosan esiintyjistään. Lista näyttää kokonaisuudessaan seuraavalta:
Prodigy
The National
Fleet Foxes
Hurts
Bullet For My Valentine
Primus
Robyn
Anna Calvi
Bring me the Horizon
Carpark North
Isobel Campbell & Mark Lanegan
Nekromantix
Amorphis
Apulanta
Happoradio
Jätkäjätkät
Jenni Vartiainen
Jukka Poika & Sound Explosion Band
Kotiteollisuus
Paleface
Pariisin Kevät
PMMP
Raappana & Sound Explosion Band
Scandinavian Music Group
Uusi Fantasia
Von Hertzen Brothers
Merimaan mukaan noin 20 artistia julkaistaan myöhemmin kevään aikana.
YLE Teema lähettää 4.7.2011 Ruisrock 40v -dokumentin. Kandee tsekata...
Mirel Wagner on kerännyt hartioilleen kunnioitettavan määrän hypeä ennen ensimmäistäkään levyä. Ajan ja aallon harjalla ratsastaneet nettisivut ovat vannoneet neidon nimiin jo pidemmän aikaa ja valtamediakin on ehtinyt nostaa kissan pöydälle.
Tällä viikolla viimein ilmestynyt debyyttilevy osoittaa, että joskus hypeen kannattaa uskoa. Olisi pitänyt olla aallon harjalla. Nyt olemme menettäneet tilaisuuden nauttia Mirelin musiikista aivan alusta asti. Onneksi melko turvallisin mielin voi uskoa, että hän on tullut jäädäkseen.
Tämä levy herättää vain yhden kysymyksen: miten tästä voi parantaa?
Ei mietitä sitä nyt. Nautitaan levystä.
Kaikkein hämmentävintä levyssä on se, että Wagner on suomalainen. Eihän tällaista pitäisi pystyä tekemään Suomessa. Kyllähän täällä on perinteisesti synkistä aineista lauluja rakennettu, mutta tämä on jotain ihan muuta kuin perinteistä viina, lumihanki ja vaimonhakkaus -tematiikkaa.
Wagnerin musiikki ponnistaa amerikkalaisesta singer-songwriter-perinteestä. Varsinkin tarinankuljetuksessa on jotain amerikkalaista. Mutta nyt ei puhuta kirkkaista valoista tai amerikkalaisesta unelmasta. Pimeässä on näkyvillä korkeintaan mustan eri sävyjä, mutta ne näyttäytyvät kovin kiehtovina. Se onkin yksi levyn ei-suomalaisista piirteistä. Vaikka elämä kolhii, kirvestä ei olla heittämässä kaivoon.
Vertailukohtia Wagnerin kohdalla on tarjottu runsaasti. Esiin on toistuvasti ponnahtanut mm. Joose Keskitalo. Itselleni mieleen pinttyi Wagneria kuunnellessa Nick Caven nimi. Lisäksi musiikin perusteella voisi luulla, että Mirelille tuttuja tavaraa on ainakin Mark Lanegan, Leonard Cohen, Johnny Cashin American-kausi sekä vanhat blues-mestarit.
Levyn yhdeksästä kappaleesta lyö silmille se valtava ristiriita, joka on ehkä kokonaisuuden suurin voima. Wagnerin tulkinta on äärimmäisen haurasta ja haavoittuvaa, kokonaisuus voisi särkyä pienimmästäkin virheestä (jota ei onneksi ole). Samaan aikaan jossain pohjalla on vastustamaton voima ja väkevyys. Tässä todella tiedetään, mistä lauletaan.
Näinä päivinä puhutaan paljon musiikin kertakäyttöisyydestä. Onneksi edes joskus tulee vastaan tällaisia levyjä. Ne puhuvat vahvaa kieltään omilla ehdoillaan ja vievät lopulta kyynistä musiikkiteollisuutta kuin pässiä narussa.
Loppulausuma: Tämä on jotain, mitä ei aikaisemmin olla näillä leveysasteilla kuultu.
Paras hetki: Kun ensimmäistä kertaa laittaa levyn soimaan ja tajuaa, että tässä on oikeasti kysymys jostain hämmästyttävästä.
Rovaniemellä 1990-luvun lopulla perustettu Bleak julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 2006. Burns Inside -nimeä kantava teos omasi valtavan potentiaalin, mutta jäi lopulta yhtyeen ainoaksi studiolevyksi.
Burns Inside sisältää 12 tyylikästä grungerock-biisiä ja se valittiin ilmestyessään YleX:n Viikon Albumiksi. On suoranainen ihme, etteivät biisit kuten Crossword, Play ja What You Are räjäyttäneet pankkia lopullisesti ja tuoneet orkesteria kunnolla suuren yleisön tietoisuuteen.
Bleakin tunnetuimmaksi kappaleeksi jäi Jadesoturi-elokuvaan tehty Fate, jonka bändi esitti ruotsalaisen Ana Johnssonin kanssa. Fate-kappaletta ei löydy Burns Inside -levyltä, vaan se julkaistiin osana Silvertigo-sinkkua.
Bleakin lopullinen hajoaminen tapahtui vuonna 2009. Sittemmin laulaja ja biisintekijä Caleb on jatkanut musiikillista uraansa uuden Fireal-bändinsä parissa. Fireal esittää keikoillaan Burns Inside -albumin kappaleita ja jopa bändin logo on sama kuin edesmenneen Bleakin.
Messengers-solisti Joe Vestich on puuhaamassa studiossa soololevyä. Myöhemmin keväällä ilmestyvällä kiekolla myös Dave Lindholmin panos on merkittävä.
- Levyllä on pari biisiäni. Lisäksi soitan kitaraa ja huuliharppua sekä laulan taustoja, kertoo Lindholm.
- Homma lähti jami-pohjalta jo yli vuosi sitten. Joe oli pub-jameissa isäntänä ja osa biiseistä on lähtenyt sieltä. Ollaan vaan kokeiltu, että miten joku juttu toimisi yhdessä. Vaikka ne nyt kuulostavatkin kauhean oikeilta biiseiltä, niin pohja on aika improvisoitu.
Luvassa on aimo annos juurihoitoa. Levyllä seikkaillaan amerikkalaisen juurimusiikin ytimessä.
- Amerikkalaisen jätkän levylle tulee amerikkalaista kamaa. Voi sanoa, että skaala on hillbilystä Harwardiin, Lindholm linjaa.
Wanhoina aikoina ihmiset kerääntyivät nuotion lämpöön trubaduurin ympärille. Lauantai-iltana Portsan pubissa oli ajoittain hyvin lämminhenkinen tunnelma, kun legendaarinen Dave Lindholm poikkesi puutalojen keskellä.
Hartaimmilla hetkillä pub-miljöö hiukan söi biisejä, mikä on sinänsä sääli. Esimerkiksi suomalaisen musiikkihistorian kauneimman helmen Pieni ja hento ote hauraus hukkui ikävästi juhlahumuun. Toisaalta hieman tuntemattomimpien vetojen aikana yleisö malttoi olla hiljaa, kun oman elämänsä karaoke-kuninkaat eivät kokeneet tarvetta itseilmaisuun.
Toisaalta räväkämpien vetojen (Tupakka, viina ja villit naiset) aikana taustakuorosta lähti mukavasti asiaan kuuluvaa älämölöä.
Maestro itse oli hyväntuulinen ja esitti laajan kattauksen valikoituja paloja vuosien varrelta. Tupakkatauon jälkeen soitettua pientä blues-irrottelua, johon kuului mm. That's All Right Mama olisi kuunnellut useammankin kappaleen verran.
Keikka saateltiin komeaan päätökseen Daven sankarin Bob Dylanin sävelin. Alunperin Another Side of Dylanille ja Bringing It All Back Homelle suunniteltu, mutta Joan Baezin levylllä ilmestynyt Farewell Angelina saatteli leirinuotioillan komeaan finaaliin ja teki upeasti kunniaa toukokuussa 70 vuotta täyttävälle Dylanille.
Turku Rock Cityn viikon musiikkivideona on pillit pussiin pistäneen White StripesinFell In Love With a Girl. Kappale on peräisin vuonna 2001 julkaistulta White Blood Cells-levyltä. White Stripesin kolmas levy ei ollut niin blues painotteinen kuin duon aikaisemmat, mutta se korvattiin toimivasti garage-rockilla ja jopa kantrahtavilla vedoilla. Fell In Love With a Girl edustaa levyn rockimpaa puolta.
Kokonaan legoista koostuvan video täydentää White Stripesin mystistä tyyliä josta heidät tullaan muistamaan. Aikanaan videon teki hienoksi etenkin se että vastaavaa ei siihen mennessä ollut nähty ainakaan yhtä toimivalla tavalla.
Huhtikuun 12.päivä julkaistavan Wasting Light albumin kappalelista tuli muutama päivä sitten ulos. Pienen etsinnän kautta löytyi parikin keikkataltiointia, jossa Foo Fighters soittaa kaikki uudet kappaleet alusta loppuun. Valitan tallenteiden huonoa laatua, mutta onhan tämäkin parempi kun ei mitään.
Ensi vaikutelmat ovat varovaisen optimistiset. Tiedossa on todellakin tiukkoja biisejä aiempiin vuosiin nähden. Levyllä on myös ennakkotiedoista poiketen hitaampiakin kappaleita.
Paul Simon julkaisee 12 soololevynsä So Beautiful or So What 11.4.2011. Simon on tuottanut levyn yhdessä Phil Ramonen kanssa, joka on tuottanut aikasemmin mm. Ray Charlesia, Bob Dylania ja B.B. Kingiä.
Kymmenestä Biisistä koostuva So Beautiful or So What, muistuttaa Simonin mukaan paljon hänen vuonna 1972 julkaistua nimikko debyyttiä.
Ensimmäinen julkaistu single levyltä on Afterlife.
Helsinkiläisbändi Sir Elwoodin hiljaiset värit julkaisi syyskuussa 1993 kolmannen albuminsa Kymmenen tikkua laudalla. Hittisinglen Viimeisellä rannalla vetämänä levystä tuli bändin toistaiseksi suurin menestys.
Älä mee jäi elämään keikkasettiin ja nousi hitaasti yhdeksi bändin suosituimmista lauluista, vaikka sitä ei koskaan singlenä julkaistukaan.
Hieman ennen Elwoodeja ex-BogartRessu Redford vaihtoi laulukielen suomeksi julkaisi Älä mee -nimisen biisin debyyttisoololevyllään Ressu. Levy ilmestyi vuonna 1991 ja myi lähes 100 000 kappaletta. Älä mee oli levyn suurin hitti.
Älä mee on cover englanninkielisestä Without You-biisistä. Alunperin 1970-luvun alussa Badfinger-yhtyeen tekemä biisi on coveroitu yli sata kertaa. Tunnetuimmat coverit lienevät Harry Nilsonin 1970-luvulla tekemä cover sekä Mariah Careyn 1994 julkaistu näkemys aiheesta.
New Jerseyssä järjestetään maalis-huhtikuun taitteessa yhdeksättä kertaa osavaltion oma Garden State Film Festival.
Tämän vuoden ohjelmistosta löytyy mielenkiintoinen Who Do I Think I Am? Kyseessä on saksofonisti Clarence Clemonsin meditaatiomatkasta Kiinaan kertova dokumentti. Ei ole sen tarkempaa tietoa sisällöstä, mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta.
Joka tapauksessa kyseessä lienee yksi niistä hiukan vaikeammin Suomeen yleisön eteen haalittavista dokkareista. No, eiköhän tässä New Jerseyn -matkaa halvempikin tapa löydy. Tässä olisi tiukka vinkki esimerkiksi Turussakin hyvin liikkeelle lähteneelle Doc Lounge -dokkariporukalle.
The Rural Alberta Advantage oli vuoden 2009 suurimpia yllätyksiä. Pyytämättä ja yllättäen vastaan tullutHometowns (joka itse asiassa oli uudelleenjulkaisu jo vuonna 2008 ilmestyneestä kiekosta) lunasti nopeasti paikan monessa indie-sydämessä. Levyn erinomaisuuden huomioiden harmillisen vähälle huomiolle kuitenkin kanadalaisbändi debyyttipitkäsoitollaan jäi.
Maaliskuussa bändiltä on tulossa uutta kiekkoa, joten Departing-levyä odotellessa kannattaa ottaa trion debyytti haltuun. Nimimerkillä vielä ehtii hypätä bandwagoniin ennen kuin kaikki tästä tietävät.
RAA:sta nimittäin löytyy sen verran särmää ja omaleimaista persoonallisuutta, ettei isohko läpilyönti olisi aivan suunnaton vääryys. Myös oman soundin bändi on onnistunut luomaan, eikä se johdu pelkästään siitä, että kokoonpanosta uupuu basso.
Kannattaa myös tsekata Drain The Blood -sinkun b-puolelta löytyvä cover-kiskaisu SurvivorinEye Of The Tigerista. On ainakin ollut omaa näkemystä tuota tehdessä.
Ramones on ansaitusti voittanut Grammyn elämäntyöstä. Vuosina 1974 -1996 vaikuttanutta new yorkilaista punk-ryhmää pidetään punkin pioneereina, jotka vaikuttavit merkittävästi punkin popularisoitumiseen.
Vuonna 1996 hajonneen ryhmän viimeisimmäksi sinkuksi jäi I Don't Want To Grow Up.
Vastikään debyyttilevynsä julkaissut The Friend on ehditty nostaa jo mediassa yhdeksi tämän vuoden potentiaalisimmista uusista bändeistä. Eikä muuten ole aivan turha bändi tämä, ainakin jos positiivinen indie kolahtaa. Kiva että tähän maahan mahtuu positiivisenkin kuuloista musiikkia.
Orkesteri kiertää keväällä ainakin seuraavasti (lisäyksiä kalenteriin lienee tulossa). Kannattaa synkronoida omat aikataulut rundin kanssa ja poiketa tsekkaamassa. Saletisti natsaa.
23.2. Klubi, Tampere 25.2. Blue Pool, Forssa 2.3. Henry's Pub, Kuopio 3.3. Rentukka, Jyväskylä 5.3. Special 45, Oulu 28.4. Torvi, Lahti
perjantai 11. helmikuuta 2011
Maanantaina Turku Rock Cityn pojat johdattavat sinut vienoon ystävänpäiväfiilikseen Zoom FM:n taajuudella tuttuun aikaan 93,4. Kello 17.00 alkaen sopii siis käpertyä sen special-some-onen kainaloon kuuntelemaan, kun herra Valentine sahataan kahtia.
Alla olevan teemamusiikin lisäksi tarjolla myös oikeasti hyvää musiikkia. Tulilla mm. tuore PJ Harvey.
Ben Fong-Torresin ja The Doorsin yhteistyössä kirjoittama The Doors avaa ovet yhden 60-luvun isoimman bändin maailmaan. Rock-elämänkerroissa antoisinta on se, että kuulee historiikin tekijöiden itsensä kertomana, niin tässäkin tapauksessa.
Fong–Torres, entinen Rolling Stones-lehden toimittaja, on haastatellut bändin elossa olevia jäseniä, ystäviä ja Jim Morrisonin perhettä. Lopputuloksena on hieno kuva aikanaan ihastusta ja pahennusta herättäneestä bändistä. Morrisonin osuudet on työstetty vanhojen artikkeleiden ja haastattelujen pohjalta. Ben Fong-Torres oli vastuussa Jim Morrison tiettävästi viimeisestä haastattelusta.
Kirja ei varsinaisesti tuo esille mitään uutta The Doorsista mutta asiasta tietämättömälle se on riittävä läpileikkaus yhtyeen historiaan. Olennaisena teemana kirjassa voisi pitää bändistä vellovien huhujen oikaisemista Ray Manzarekin ja kumppanien toimesta. Oli asioista mitä mieltä tahansa, on mielenkiintoista lukea yhtyeen jäsenten kokemuksia ja näkemyksiä tuosta ajasta.
The Doors –kirjan ainoat kysymysmerkit heräävät siitä kuinka todenmukaisia bändin elossa olevien jäsenten tarinat ovat. Ainakin Manzarekilla on ollut jonkinlaisena elämäntehtävänä vaalia Morrisonin perintöä.
Loppulauselma: Kirja on saanut kritiikkiä sen irrallisuudesta 60-luvun ajankuvasta. Lukekaa historiaa, jos siitä kaipaatte tietoa.
Erityistä: Yli 200 valokuvaa The Doorsin eri vaiheista, tekevät teoksesta upean visuaalisesti.
Tämä Keskusta-kansanedustaja Mikko AlatalonRokkilaulaja ei nyt ihan tarkalleen ole musiikkivideo, mutta pakko se on ottaa silti käsittelyyn.
Vuoden 1977 Euroviisuihin Lontooseen Suomesta lähetettiin Monica Aspelundin kymmenenneksi sijoittunut Lapponia. Rokkilaulaja jäi valitettavasti Suomen karsintojen kuudenneksi.
Rokkilaulaja on samana vuonna ilmestyneen albumin nimiraita. Samalta levyltä löytyy myös Alatalon Anna mulle lovee, josta olikin ohimennen puhetta tällä samalla ohjelmapaikalla.
Noihin aikoihin Mikon yhteistyö Juicen kanssa oli hiipunut ja kuvioihin oli tullut yhä kiinteämmin Harri Rinne. Rinne oli keskeisessä osassa tämän(kin) huumoripläjäyksen synnyssä.
Rinteen kautta Euroviisukarsintoihin esiintymään löytyi myös sittemmin maamme poliittisessa eliitissä vaikuttanut Veltto Virtanen, joka vetää pisteet kotiin viettelevän rock-jumalan roolissa Gary Glitter-tyyppisessä valkoisessa haalarissaan.
Huumoriviisarit ovat muutenkin kohdillaan. Gary Glitterin lisäksi Mikon vermeet ovat kuin suoraan 70-luvulla mainetta niittäneen Bay City Rollersin vaatekaapista. Tabula Rasa (mm. Heikki Silvennoinen) komppaa taustalla nöyrästi elastisessa Beatles-hengessä.
PJ Harvey pitää poikkeukselliset levyjulkkarit ensi maanantaina 14.2.2011. Harvey soittaa uuden levynsä Let England Shake kappaleet suorana Pariisista klo.20 paikallista aikaa.
Lähetyksestä vastaa ranskalainen ARTE ja sitä voi seurata Polly Jeanin omilta kotisivuilta.
Sparzanzan uusin pitkäsoitto Folie à cinq on ennakkokuunneltavana Levykauppa Äxän sivuilla. Folie à cinq julkaistiin 9.2.2011 ja on jo ruotsalaisen metallipumpun viides albumi.
Sparzanzan suuntaa helmikuun lopulla minirundille Suomeen, joka kattaa seuraavat paikkakunnat:
23.2. Jyväskylän Lutakko 24.2. Tampereen Yo-talo 25.2. Kouvolan Rytmikatti 26.2. Helsingin Nosturi
1990-luvun alulla Riki Sorsa levytti varsin suosituksi osoittautuneen cover-version Jenkkibändi Styxin 1970-luvun lopun hitistä Boat On The River. Suomalaiset sanat kappaleeseen kirjoitti Pia Partanen. Erään tarinan mukaanhan biisi kertoo Aurajoesta.
Anssi Kela tukeutui vuonna 2005 varsin Springsteen-tyyppiseen lähestymistapaan, kun miehen kolmannen albumin Rakkaus on murhaa avausraitaa rustasi. Varsinkin koskettimia suunniteltaessa on taidettu sitä Brucen 1980 ilmestynyttä Joki-albumia. Sanoituksellisestihan Kelan biisi käy läpi useamman sukupolven vaiheet ja kurkottelee näin tyylillisesti suomalaisen tarinankerrontaperinteen, erityisesti Päätalon ja Linnan, suuntaan.
P.S.
Myös monet muut ovat käsitelleet virtaavan joen tematiikkaa joko itsetehdyillä biiseillä tai covereilla. Pauli Hanhiniemi perunateattereineen levytti Joki-biisin vuonna 2001 ilmestyneellä Appelle-moi Bob -levyllä. Joki-nimisen kappaleen ovat levyttäneet myös mm. Freud, Marx, Engelgs&Jung, Kalle Ahola, Juustopäät, Tapani Kansa ja Pöyhösen Jussu. Onneksi kukaan ei ole vielä tajunnut iskeä käsiään Springsteenin Riveriin. Sitä päivää odotellessa...
Kannattaa käydä poimimassa talteen. Puolen minuutin maistiaisen perusteella kyseessä on kelpo ralli.
Se uusi levy julkaistaan maaliskuun 23. päivä. Hypeä tuntuu ainakin olevan ilmassa. Toivottavasti pystyvät odotukset lunastamaan ja nousemaan ainakin kakkoslevynsä tasolle. Viisi vuotta sitten julkaistu First Impressions Of Earth kun tipahti kovassa kisassa ikävästi kumpuun, vaikkei huono levy olekaan.
Glam rockin ja punkin esi-isä legendaarinen vuonna 1971 perustettu New York Dolls valmistautuu julkaisemaan viidennen albuminsa Dancing Backwards in High Heels maaliskuun 23. Alkuperäisjäsenten vokalisti David Johansenin ja kitaristi Sylvain Sylvainin ympärille kasatun kokoonpanon täydentävät rumpali Brian Delaney, basisti Jason Hill sekä kitaristi Frank Infante.
Sylvain Sylvainin mukaan albumi on luovin mitä The Dolls, hän tai David on koskaan tehnyt. Vaikka levyä ei herran mukaan tulisikaan verrata aikaisempiin orkesterin tekemisiin levytyksiin, ovat itse sävellykset parhaita mitä hän on koskaan tehnyt.
Levyn mukana julkaistaan bonus DVD, jossa dokumenttia albumin teosta sekä livemateriaalia loppuunmyydyiltä kolmelta keikalta Newcastlen The Cluny -klubilta.
Biisilista:
01. Streetcake 02. Talk To Me Baby 03. Fabulous Rant 04. I’m So Fabulous 05. Fool For You Baby 06. Kids Like You 07. Round and Round She Goes 08. You Don’t Have To Cry 09. I Sold My Heart To The Junkman 10. Baby Tell Me What Your On 11. Funky But Chic 12. End Of The Summer
DVD: 1. The Making Of The Album (Movie) 2. Cause I Sez So (Live Audio) 3. Funky But Chic Live Audio) 4. Hey Bo Diddley (Live Audio) 5. Pills (Live Audio)
Provinssirock julkisti tänään uusia kiinnityksiä kesän festivaaleille. Kattaus vaikuttaakin herkullisimmalta vuosiin.
Turku Rock City arvosteli marraskuussa jenkkibändi Avenged Sevenfoldin Helsingin keikan, jonka aikana solisti M. Shadows kertoi yhtyeen palaavan Suomeen kesällä. Paluu tapahtuu siis Törnävänsaarella, Provinssirockissa. A7X esiintyy Päälavalla perjantaina.
Toinen tänään julkistettu suuri nimi on Mike Nessin luotsaama Social Distortion. Tammikuussa uuden Hard Times and Nursery Rhymes -albumin julkaissut orkesteri tarjoilee festivaaliyleisölle rehellistä punkrockia Kaliforniasta. Lauantaina Päälavan valtaava legenda on muuten iältään vanhempi kuin Provinssirock itse.
Päivän kolmas artistilisäys on australialainen Pendulum. Suosionsa huipulla ratsastava elektropumppu esiintyi Seinäjoella jo viime vuonna. Silloinen esiintyminen viivästyi teknisten ongelmien vuoksi, ja allekirjoittanut poistui yleisön joukosta jo ennen keikan alkua (keikka muuten äänestettiin YleX:n kuuntelijoiden toimesta kesän parhaaksi keikaksi). Pendulum esiintyy Päälavalla lauantaina, ehkä TRC:kin on tällä kertaa paikalla.
Kun järjestyksessään 33. Provinssin esiintyjälista on aikaisemmin sisältänyt jo System of a Downin, The Soundsin, Volbeatin ja Anal Thunderin kaltaisia nimiä, niin kesän odotetuin festivaali alkaa olla selviö. Tässä riittääkin Juhani Merimaalle ja Ruisrockille haastetta.
Hyviä folk-punkkareita tuntuu löytyvän lähes joka kannon alta näinä aikoina. Mm. The Loved Ones-punkbändissä vaikuttava Dave Hause on seuraava linkki tässä ketjussa. Samoilla kulmilla Musiikkilandiassa asustavat esimerkiksi Frank Turner, Chuck Ragan ja Brian Fallon. Eipä kai siis ole ihme, että Hause on ehtinyt jakaa lavan mm. Fallonin kanssa.
Resolutions on 32-vuotiaan philadelphialaisen ensimmäinen hyppäys soololevyjen maailmaan. Bändeissä hän on ehtinyt soittaa 1990-luvun puolivälistä asti. The Loved Onesin lisäksi mies on marinoitunut mm. The Cursessa ja Paint It Blackissa.
The Loved Onesiin verrattuna Hausen soolomateriaali on luontevan tuntuinen askel. Kymmenen biisin kattaus ei tarjoa varsinaisesti mitään uutta, mutta potkii mutkattomuudellaan moitteetta. Kuten monilla muillakin genren edustajilla, elämänmakuisuus kuuluu materiaalissa. Lisäksi Hausen rouheaa ääntä kuuntelee mielellään.
Levy sisältää kauttaaltaan maukkaita sävellyksiä ja koukkujakin pilkistelee riittävästi, jotta levy vie viimeistään kolmannella kuuntelulla mukanaan. Miestä komppaava, kavereista ja tutuista koottu, Empty Bottles Band soittaa tiukasti.
Jos sanoituksiin haluaa takertua, elämä Philadelphiassa taitaa olla suunnilleen sellaista kuin ensimmäisen Rockyn perusteella voisi kuvitellakin. Ei ole teollisuuskaupungin pojan laulut juuri kukkaketoa tai aurinkoa nähneet. Synkkyys ei ole kuitenkaan sellaista suomalaiselle sielunmaisemalle tyypillistä lannistuneisuutta. Philadelphiassa ollaan selvästi vaikeuksienkin keskellä sitkeitä. Tästä kuopastahan noustaan!
Useammassa biisissä myöskin pilkahtelee pientä nostalgiakaipuuta menneeseen. Tiedä sitten johtuuko iästä, mutta ainakin yhteen pari vuotta Hausea nuorempaan kuuntelijaan pieni nostalgisuus puree.
Ajoittain Resolutions flirttailee härskisti aor-musiikin kanssa, mutta ei häiritsevästi. Tässä ei edes ylitetä sitä hienon hienoa rajaa, jolloin se muuttuu kiusaannuttavaksi aikuisrockiksi.
Levyä ei myöskään ole turhaan lähdetty venyttelemään. Vain hiukan yli puolituntisena jää kaipaamaan lisää.
Hause pyörähti kiertämässä Englannissa tammikuussa. Toivottavaa on, että mies päätyy myös manner-Eurooppaan ja/tai kylmään pohjoiseen jossain välissä.
Loppulausuma: Tästä miehestä kuullaan vielä varmasti lisää myös Atlantin tällä puolen. Luultavasti enemmin kuin myöhemmin.
Paras hetki: Meet Me At The Lanesin rumpuvetoinen nostalgia puree lujaa.
Legendaarinen funk-mies Bootsy Collins julkaisee uuden "Tha Funk Capital of the World" nimeä kantavan albuminsa Suomessa 27.4.2011 Edellisestä Bootsy albumista on ehtinyt vierähtää jo viisi vuotta ja tulevalla albumi on Mr Funkin kunnianosoitus genren vaikutusvaltaisimmille nimille jotka muokkasivat funkia suuresti.
Levyltä löytyy massiivinen nimekäs vieralista mm. Ice Cube, Snoop Dogg, Chuck D, Jimi Hendrix, Samuel L. Jackson, Buckethead, George Clinton ja monet muut.
Kuten kaikki folk-punkkarit nykyään, hollantilainen Tim Vantolkin sai alkusysäyksen musiikkiin soittaessaan punk-bändeissä. Tarina kertoo että soundcheckien välissä Vantol innostui soittamaan akustisesti mukana laulettavia kappaleita bänditovereilleen ja myöhemmin oli oman materiaalin vuoro.
Viikon Spotify Road Sweet Road on Tim Vantolin soolodebyytti vuodelta 2009.
Yhdeksän kappaletta kattava debyytti kantaa hienosti loppuun asti ja ei sisällä yhtään biisiä jonka voisi mieltää täytekappaleeksi.
Vantol jatkaa Frank Turnerin ja Chuck Raganin viitoittamalla tiellä. Rock Cityn toimitus jää mielenkiinnolla odottamaan herralta lisää.
Gary Moore on kuollut 58-vuotiaana Espanjan aurinkorannikolla. Thin Lizzyäkin manageroinut Adam Parsons kertoi BBC:lle Mooren kuolleen sunnuntain vastaisena yönä vielä toistaiseksi tuntemattomiin syihin.
Moore tuli tunnetuksi Thin Lizzyn kitaristina ja soolourastaan, jonka huippuvuodet olivat 80-luvulla. Viime vuosina Mooren ura meni jonkinmoista alamäkeä, hän silti jatkoi levyttämistä viime vuosille asti. Viimeiseksi levyksi jäi vuonna 2008 ilmestynyt Bad For You Baby. Suomessa Moore kävi viimeisen kerran vuonna 2009.
2000-luvun alku oli suotuisaa aikaa perinnetietoisille singer-songwritereille niin meillä kuin muuallakin. Syystä tai toisesta laulaja-lauluntekijät olivat hetken aikaa kuuminta hottia ja lupaavia nimiä putkahti sieltä ja täältä.
Ryan Adams, Damien Rice, Tom McRae ja kotimaassa Anssi Kela olivat kaikkien korvissa. Suuren ryntäyksen aikaan osansa julkisuudesta sai myös punk-menneisyyden omaava newyorkilainen Jesse Malin.
Malin oli tehnyt pitkään uraa punkbändeissä, joista isoimman jäljen historiankirjoituksiin jätti kolme levyäkin tehnyt D Generation sekä New Yorkin underground-nostalgiakokoelmille päätynyt Heart Attack.
Glam-punk-ryhmä D Generationin hajaannuttua tahoilleen Malin hengaili New Yorkin baareissa Whiskeytownista omilleen hypänneen Ryan Adamsin kanssa. Jossain vaiheessa Adams tarjoutui tuottamaan Malinin kirjoittamista uusista biiseistä levyn, joka ilmestyi syksyllä 2002 nimellä The Fine Art Of Self Destruction.
Samana syksynä Malin myös lämmitteli Adamsia tämän eeppisen maineen saavuttaneella Savoy-teatterin keikalla Helsingissä (Adams mm. soitti kännipäissään pidemmän encoren kuin mitä varsinainen setti oli).
Kuudessa päivässä, tai oikeastaan viidessä, (tuottaja oli yhtenä päivänä niin kovassa krapulassa, että äänitykset peruttiin) tehty levy on kaikkea sitä, mitä Lou ReedinTranformer oli 30 vuotta aiemmin. Tai no okei, Transformer jäi kestovierailijaksi "kaikkien aikojen levyt" -listoille, Fine Art ei.
Fine Art Of Self Destruction on korville tehty maalaus suurkaupungista. Malinin laulujen keskiössä ovat romanttiset tarinat, joista kuuluu katujen elämä. Laulut ovat kaihoisia, mutta niiden likaisissa epäonnistumisissa on jotain realistisen kaunista. Herkkä, haavoittuvainen ja elämänmakuinen, kaikkea sitä Fine Art on.
Se Wendy, jota Springsteen hamusi omakseen 1975, jättää Malinin 2002 oman onnensa varaan.
Springsteen itse asiassa innostui Jessen levystä siinä määrin, että se johti yhteistyöhön Brucen organisoimissa hyväntekeväisyyskonserteissa ja lopulta Broken Radio -duettoon.
Monet eivät Malinin lauluääntä ja hänen äänensä puutteita koskaan tule sulattamaan, mutta se on heidän häpeänsä. Jesse on teknisesti laulajana korkeintaan keskinkertainen, mutta sanottavaa hänellä on.
Myöhempikin ura on tuonut mukanaan hyviä levyjä. Peruspilarit ovat pysyneet kohdillaan. New York kuuluu koko ikänsä Isossa Omenassa viettäneen miehen tuotannossa. Mies on myös totaalisen hurahtanut leffoihin. Liekö siitä johtuvaa, että monet Jessen biisit ovat kerronnaltaan hyvin elokuvamaisia.
Debyyttilevy sai hyvin julkisuutta osakseen varsinkin Briteissä. Aika nopeasti hype Malinin ympärillä kuitenkin hiipui, vaikka tuotokset ovat olleet mainion debyytinkin jälkeen tasalaatuista tavaraa.
Muusikonurakin oli jo jäädä taka-alalle pari vuotta sitten, kun Malin hankki omistukseensa pari baaria Manhattanilta.
Viime vuonna Jesse teki kuitenkin pienen tauon jälkeen vahvan paluun. Uuden The St. Marks Social -bändin kanssa levytetyn Love It To Life -kiekon julkaisi Side One Dummy, jolle levyttävät myös mm. Gaslight Anthem ja Chuck Ragan. Levyn tuotti myös edellä mainittujen kanssa työskennellyt uuden polven kultasormi Ted Hutt.
Loppulausuma: Jesse Malin on 2000-luvulle päivitetty Lou Reed. Tämä New Yorkin ääni ei kuitenkaan tule koskaan saamaan ansaitsemaansa arvostusta.
Paras hetki:Riding On The Subway. Jos joku ei siihen pysty samaistumaan, ei ole koskaan oikeasti rakastanut tavoittamattomissa olevaan tyttöön tai poikaan.
Suomen kautta aikojen suosituimpiin rock-bändeihin kuuluva Apulanta julkaisi kolmannen studioalbuminsa vuonna 1997. Albumin nimi oli ytimekkäästi Kolme ja se myi kultaa jo ennen ilmestymistään. Levyltä löytyy myös orkesterin ehkä menestynein kappale, Anna Mulle Piiskaa.
Anna Mulle Piiskaa -single rikkoi ylivoimaisesti kaikki edelliset myyntiennätykset Suomessa. Edellinen ennätys oli Dingon hallussa, jonka Autiotalo-sinkku myi 10 000 kappaletta. Piiskaa-single ylitti platinarajan eli 30 000 myytyä levyä.
Tulevasta hittibiisistä oli kuvattu video jo noin puoli vuotta aikaisemmin, joulukuussa 1996. Video kuvattiin Heinolassa, basisti Tuukka Temosen lapsuudenkodissa. Sittemmin yhtyeestä eronnut ja kokonaan videohommiin siirtynyt Temonen on ohjannut kaikki Apulanta-musiikkivideot, lukuun ottamatta viittä videota.
Video kuvattiin nimenomaan kyseistä singleä varten sekä vauhdittamaan Kolme-albumin myyntiä. Minimaalinen budjetti oli noin 10 000 markkaa, josta yli puolet meni editointiin. Temosen mukaan videon kuvaukseenkin meni vain pari hassua tuntia. Videolla esiintyvät myöskin rumpali Sipe Santapukin sisko ja veli.
Piiskaa-video on ainoa Tuukka Temosen tekemä video, joka on saanut tuotantotukea. Tosin sekin myönnettiin vasta useita kuukausia videon valmistumisen jälkeen.
Huhtikuussa 1997 Anna Mulle Piiskaa valittiin yleisöäänillä vuoden musiikkivideoksi Jyrki Video Awardseissa. Se on Tuukka Temosen mielestä Apulannan pitkän historian onnistunein musiikkivideo.
Omaa elämäänsä ovat julistaneet vuosien saatossa lukuisat artistit. Edelleen parhaan It's My Lifen on tehnyt The Animals. 1965 ilmestynyt biisi kipusi ilmestyessään Brittilistan seitsemänneksi. Jenkeissä biisi oli parhaimmillaan sijalla 23.
Nigerialaissyntyinen toisen polven hammaslääkäri Ruotsista tanssitti eurodisco-kansaa 1992 hitillään It's My Life. Kyse on tietysti Alban Uzoma Nwapasta, joka tunnetaan paremmin nimellä Dr. Alban.
It's My Life oli Albanin suurin hitti. Se meni listaykköseksi Saksassa, Ruotsissa ja Itävallassa. Se ei kuitenkaan ollut Dr. Albanin ensimmäinen ykköshitti Ruotsissa. Jo pari vuotta aikaisemmin No Coke oli kivunnut länsinaapurissa listakärkeen.
Hitin vetämänä myös miehen kakkosalbumi One Love myi kelpo lukemia ympäri Eurooppaa. Itävallassa se käväisi jopa albumilistan kärjessä.
P.S. Oman elämänsä teeman ympärillä ovat pyörineet myös monet muut. Talk Talk teki alkuvuodesta 1984 oman versionsa aiheesta. Peräti kolmeen otteeseen singlenä julkaistusta biisistä tuli viimein 1990 hitti ja se oli parhaimmillaan Brittilistalla sijalla 13. No Doubt coveroi Talk Talkin biisin 2003, jolloin biisi ylsi myös 20 kärkeen.
Lisäksi Bon Jovi julkaisi 2000 Crush-albumillaan oman It's My Lifensa. Biisistä tuli yksi bändin suurimpia hittejä, vaikka Jenkeissä biisi ei isommin suosiota kerännytkään.
Meg ja Jack White ilmoittivat aiemmin tänään White Stripesin hajoamisesta bändin nettisivuilla.
Ensimmäinen reaktioni oli: "mitä helvettiä?!?" Tovin ajateltuani asiaa uutinen ei varsinaisesti yllättänyt.
White Stripes on 14-vuotisen historiansa aikana nauttinut laajaa arvostusta sekä kriitikoiden ja fanien keskuudessa. Tästä kertoo myös Grammy -palkinnot levyistä Elephant 2003, Get Behind Me Satan 2005 ja Icky Thumb 2007. Kaikesta huolimatta Valkoraidat ovat mielestäni menneet musiikillisesti alaspäin järjestään. Elephantin tuomaa menestystä tietenkin oli hankala saavuttaa ja tämän jälkeen tulleet levyt jäivätkin auttamatta tuon klassikon varjoon.
Osa syy voi olla se että Jack White on viime vuosina omistanut aikaansa huomattavasti enemmän sooloprojekteilleen Dead Weatherin ja Raconteurssin parissa. Näin ollen miehen panostus Valkoraitojen levyjen suhteen jäi auttamatta sivuprojektien alle.
Hajoamisuutinen harmittaa, mutta vielä enemmän harmittaa se, että White Stripes keikka on jäänyt allekirjoittaneelta näkemättä.
Onneksi nyky musiikkibisneksessä comebackit ovat melkein taattuja. Sitä odotellessa...
Kevään varmoja merkkejä on se, että meikäläisen Brittityttöfiksaatio pukkaa pintaan. Onneksi näitä nuorten Brittityttöjen levyjä puskee myös tasaisesti ulos.
Voi Adele, olisin kovasti halunnut pitää uudesta levystäsi. Debyyttilevy 19 oli paikoitellen varsin maukas, mutta ääripäät olivat sillä levyllä kovin kaukana toisistaan. Toivoin, että kahden vuoden kypsyttely näkyisi muuallakin kuin levyn nimessä. Taisin toivoa turhaan.
Siis eihän tässä mitään erityistä vikaa ole. Virheettömästi laulettua herkkää tunnelmointia. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta rosoisuus jää puuttumaan. Tarttumapintoja ei vain tunnu löytyvän. Virheettömyys maistuu liisteriltä.
Saattaa tämä tietysti kynttilöiden palaessa hyvässä seurassa viinin kanssa maistua. Silloinkin sitä kyllä keskittynee johonkin muuhun kuin musiikkiin.
Sen runotyttöherkistelynkin voi tehdä rosoisesti. Kysykää vaikka toiselta nuorelta Brittitytöltä Marlingin Lauralta.
Toinen levyn ongelma on tasapaksuus. 11 biisin kokonaisuus on parhaimmillaan parin biisin annoksina. Pidemmän päälle hitaat biisit puuduttavat. Musiikillista variaatiota on siellä täällä havaittavissa, mutta harmillisen vähän, jotta mielenkiinto pysyisi yllä. Edes levyn tuotannossa mukana ollut Rick Rubin ei ole saanut puhallettua eloa materiaaliin.
Mikä tätä toiselle levykierrokselle ehtineitä Brittineitoja vaivaa? Ensin Duffyn uutuus on hitaasti ja varmasti unohtumassa. Vaikka Adelen myynti on lähtenyt kivasti käyntiin (Briteissä neljässä päivässä platinaa ja monessa maassa listaykkönen), ei tulevaisuus ole varman päällä. Kuinka moni levyn ostaneista on tyytyväinen ostokseensa?
Jos paineet olivat kovat jo 21:a tehdessä, ne eivät varmaankaan lievene seuraavalle levylle. Silloin pelissä saattaa olla jo koko ura.
Loppulausuma: Ikävä pettymys. Adele uhkaa jäädä nuorten Brittineitojen takariviin. Onneksi on Joss, Laura, Katie ja Kate.
Paras hetki: Vanhakantaiseen souliin nojaava, singlenäkin julkaistu, avausbiisi Rolling In The Deep antaa viitteitä, mihin Adelella todella on mahdollisuuksia.
