Klassikko: 1981: Bobby Womack - The Poet

Vuonna 1944 Clevelandissa syntynyt Robert Dwayne “Bobby” Womack on tehnyt musiikkia 60-luvun alulta asti. Pitkästä urastaan huolimatta hän on jäänyt sellaisten soullegendojen kuin Sam Cooke, Curtis Mayfield, Wilson Pickett ja Sly Stone varjoon. Womack on työskennellyt kaikkien näiden muusikoiden kanssa ja ammentanut heiltä omaan musiikkiinsa. Soulin lisäksi Womackin musiikissa on sävyjä mm. rockista, funkista ja rhytmn’n’bluesista.

Nuorena hän soitti Sam Cooken bändissä kitaraa. Muun muassa nuori Jimi Hendrix ammensi omaan soittoonsa Womackilta.

Bobbyn isä lauloi gospel-kuorossa. Kuri kotona oli tiukkaa ja kasvatus uskonnollista, mutta isä myös rohkaisi poikaansa musiikilliselle uralle. Sisarustensa kanssa he lauloivat gospel-yhtyeessä The Womack Brothers. Womackit lämmittelivät paikallisella keikalla Soul Stirrersiä ja Bobby ystävystyi Soul Stirrersin Sam Cooken kanssa.

Myöhemmin Cooke pyysi Womackeja perustamaansa SAR-levy-yhtiöön. Vaikka perheen isä ei pitänytkään lastensa siirtymisestä maallisempaan musiikkiin, Womackit ottivat Cooken tarjouksen vastaan. He tekivät jonkin verran Cooken kanssa gospellevytyksiäkin, mutta Cooke suostutteli heidät laulamaan pääasiassa soulia ja ryhtmn’n’bluesia. Tällöin Womackit myös päättivät toimia The Valentinos-nimellä. He myös levyttivät omillaan. 1962 bändin biisi Lookin’ For A Love nousi r’n’b-listalla kymmenen joukkoon.





Womack liittyi Cooken bändiin kitaristiksi. 1964 Bobby kirjoitti Valentinosille biisin It’s All Over Now. Pian sen coveroi Rolling Stones. It’s All Overista tuli Rollareiden ensimmäinen ykköshitti, mikä takasi myös Bobbylle mukavat rahat.



Cooken kuolema joulukuussa 1964 jätti Womackin tyhjän päälle ja vaikutti häneen henkisesti suuresti. Kaiken lisäksi vain kolme kuukautta Cooken kuoleman jälkeen Bobby meni naimisiin Cooken lesken kanssa, mikä sai monet syyttämään Womackin haudanryöstäjäksi ja pitämään Womackia pelkkänä opportunistina.

60-luvun loppu oli Womackille myös musiikillisesti vaikeaa aikaa. Singlet kuten I Found A True Love ja Him (Nothing You Can Do) eivät keränneet suosiota. Myöskään Valentinosin Chess-levymerkille tekemät biisit kuten What About Me ja Sweeter Than The Day Before eivät olleet hittejä.

Womack pestautui Ray Charlesin kitaristiksi. Charlesin kautta hän tutustui tuottaja Chips Momaniin. Momanin kytkösten kautta Womack päätyi soittamaan mm. Joe Texin, King Curtisin ja Aretha Franklinin levyillä. Hänen omat laulunsa eivät hiteiksi nousseet, mutta Wilson Pickett levytti niitä ja Pickettin levytyksinä I’m In Love ja monet muut nousivat hiteiksi.



Pickettin hitit saivat myös yleisön jälleen kiinnostumaan Womackin tekemisistä. Vuonna 1968 Is This Lovesta tuli ensimmäinen listoille noussut Womackin soolohitti. Sitä seurasi poplauluista kuten California Dreamingistä ja Fly Me To The Moonista tehdyt menestyscoverit.



Hän myös kirjoitti Janis Joplinin Pearlilla julkaistun Trust Men ja teki yhteistyötä monien muusikoiden kanssa. Hän mm. soitti Sly&The Family Stonen klassikkoalbumilla There’s A Riot Goin’ On.



Vuonna 1972 Womack teki musiikin elokuvaan Across The 110th Street. Leffan nimiraidasta tuli Womackin suurin hitti ja tunnetuin biisi. Sitä on myös myöhempinä vuosina sämplätty useasti mm. Los Lobosin toimesta fantastisella Wicked Rain/Across The 110th Streetillä.



70-luvun puolivälissä Womack katosi jälleen hieman kuvasta. Bobbyn rankalla aineiden käytöllä oli oma osuutensa asiaan. Myöskään se, että hänen veljensä Harry murhattiin 1974 ei helpottanut Womackin elämää. Hän kärsi masennuksesta jo ennen kuin 1979 hänen pieni poikansa kuoli. Masennuksen Womack hukutti rankkaan juhlimiseen. Hän teki myös kummallisia kokeiluja kuten BW Goes C&W-countrylevyn.

80-luvun alussa Womack tarvitsi kipeästi comebackia ja 1981 julkaistu The Poet oli juuri sitä. Levy oli yhtä aikaa ajanhermolla ja kumarsi samalla sopivasti vanhojen soul-klassikoiden suuntaan. Womackin lauluääni oli pehmeän seksikäs kuin Wilson Pickettillä. Levyllä tulee myös ilmi muut Womackin musiikkiin suuret vaikutteet Sly Stonesta (Stand Up) Barry Whiteen (Lay Your Lovin‘ On Me). Myös Womackin gospel-juuret ovat kuultavissa varsinkin raidoilla If You Think You’re Lonely Now ja Where Do We Go From Here.



The Poet oli valtava hitti ja se jylläsi varsinkin r’n’b-listoilla. Kolmesta hittisinglestä suurin oli If You Think You’re Lonely Now meni oli USA:ssa listalla kolmantena.

Myös 1984 ilmestynyt Poet II oli suosittu levy. Sen tekemisessä vahvasti oli mukana Patti Labelle. Levyn suurin hitti oli Love Has Finally Come At Last. 1985 Womack nousi vielä kappaleella I Wish He Didn’t Trust Me So Much top kymppiin.

Sen jälkeen Womack ei ole hittejä tehtaillut, vaikka levyjä onkin tehnyt tasaiseen tahtiin. Viimeaikojen suurin mielenkiinto Womackin tekemisiin on Gorillazin tuoreella Plastic Beach -levyllä, jolla Womack kävi vierailemassa. Womack myös esiintyi 2010 Glastonburyssa Gorillazin kanssa. 2009 Womack kutsuttiin rock’n’roll Hall Of Fameen.

Klassikko: 1980: AC/DC - Back In Black

AC/DC on kiistatta yksi maailman suurimmista hard rock-bändeistä. Lähes 40 vuotta toiminut bändi on saavuttanut järkähtämättömän aseman. Angus Youngin koulupuvun lisäksi bändi tunnetaan energisestä lavashow'sta ja tunnistettavasta soundistaan. Näennäisestä yksinkertaisuudesta ja monotonisuudesta huolimatta bändi on kyennyt luomaan soundin, johon ei yleisö edes kaipaa muutoksia. Maailmassa on varmaa kuolema, verojen maksu ja AC/DC:n soundi.

Aussibändissä oli ja on kaikki parodiabändin ainekset olemassa: koulupukuja keikka-asuina, seksistisiä lyriikoita, omaan oksennukseensa kuollut laulaja ja täysin musta levynkansi. Ero Spinal Tapiiin on kuitenkin pari sataa miljoonaa myytyä levyä ja lukuisat hitit kuten Highway To Hell, Back In Black ja For Those About To Rock.

Angus ja Malcolm Young sekä heidän veljensä George syntyivät Skotlannissa 1950-luvulla, mutta perhe muutti Australiaan 1963. Myös George soitti kitaraa ja hän kuuluikin The Easybeatissa, joka oli 60-luvulla eräs Australian suosituimmista bändeistä. George olikin perheen ensimmäinen supertähti, kun Easybeatsin Friday On My Mindista tuli kansainvälinen hitti.



Angus ja Malcolm perustivat AC/DC:n 1973 Sydneyssa. Youngien lisäksi bändin ensimmäisessä inkarnaatiossa soittivat Larry Van Kriedt, Dave Evans ja Colin Burgess. Bändin alkuaikoina kokoonpano muuttui tiuhaan tahtiin. Syksyllä 1974 laulajaksi liittyi Ronald Belford Scott. Bonin tausta oli samanlainen kuin Youngeilla. Myös hän oli syntynyt Skotlannissa ennen kuin hänen vanhempansa olivat muuttaneet Australiaan.

Lopulta alkuperäisvokalisti Dave Evansin kanssa bändi ehti nauhoittaa vain yhden singlen, Can I Sit Next To You Girl/Rockin’ In The Parlour. Lopulta a-puoli nauhoitettiin uudelleen Bon Scottin kanssa.





Niin ikään 1974 Angus Youngin esiintymisasuksi vakiintui koulupuku. Hän oli aiemmin esiintynyt mm. Zorrona, Teräsmiestä parodioivassa asussa sekä Hämähäkkimiehenä. Koulupukuun Angus sai idean siskoltaan Margarethilta, joka myös antoi veljeksille idean AC/DC:n nimestä.

Vuonna 1975 julkaistiin Australiassa bändin debyyttilevy High Voltage. Samoihin aikoihin bändin kokoonpanoksi vakiintui Youngin veljekset, Scott, Mark Evans bassossa ja Phil Rudd rummuissa.

Vuonna 1976 AC/DC teki kansainvälisen levytyssopimuksen Atlanticin kanssa. He kiersivät ahkerasti stadioneita lämmitellen mm. Black Sabbathia, Cheap Trickiä ja Aerosmithia.

Kansainvälisen läpimurtonsa bändi teki High Voltage -levyllä, joka oli kokoelma Australiassa julkaistun T.N.T.:n ja High Voltagen biiseistä. Levy herätti varsinkin Briteissä huomiota.

Vuoden 1977 Let It Be Rockille basisti vaihtui, kun Evansilla oli henkilökohtaisia ongelmia Youngien kanssa. Basistin viran sai hoitaakseen Cliff Williams. Vuoden 1979 Highway To Hell oli bändin ensimmäinen maailmanlaajuinen superhitti. Robert John “Mutt” Langen tuottama kiekko nosti AC/DC:n superraskaaseen sarjaan myös menestyksen suhteen. Highway To Hell oli mm. USA:ssa listalla sijalla 17.

Vuoden 1980 Back In Black oli vieläkin suositumpi. Se suosio tosin jäi Bon Scottilta kokematta. Helmikuussa rankan ryyppyillan jälkeen Scott sammui kaverinsa autoon Lontoossa ja kuoli yön aikana. Scott toimitettiin seuraavana päivänä sairaalaan, jossa hänet todettiin kuolleeksi.

AC/DC kuitenkin jatkoi toimintaansa, koska Youngit päättelivät, että Scott olisi halunnut niin. Uudeksi laulajaksi otettiin Brian Johnson, joka oli aiemmin vaikuttanut Geordie-nimisessä bändissä.



Myöhemmin Johnson kommentoi, että Scottin saappaisiin hyppääminen hirvitti ja varsinkin Back In Blackin avausraidan Hells Bellsin laulaminen oli Johnsonille rankka kokemus.



Se kuitenkin kannatti, sillä Back In Black myi kolmessa kuukaudessa platinaa. Hells Bellsin lisäksi levyn nimiraita sekä You Shook Me All Night Long olivat valtavia hittejä. Se oli Brittilistan ykkönen ja Jenkeissä Back In Black oli Billboardin top 200 -listalla 131 viikkoa.

1981 julkaistu For Those About To Rock oli iso hitti, mutta sen jälkeen bändi hieman hävisi kuvasta. Phil Rudd sai myös lähteä bändistä, koska hänellä oli henkilökohtaisia ongelmia ja riitaa Malcolmin kanssa. Ruddin tilalle tuli lopulta Simon Wright. Tämä kuitenkin lähti bändistä 80-luvun lopussa ja 1994 Rudd palasi bändiin.

Vuoden 1990 The Razor’s Edge oli ison luokan comeback. Varsinkin Thunderstruck palautti uskon AC/DC:hen.



90- ja 2000-luvuilla bändi on levyttänyt hieman säästeliäämmin. Razor’s Edgen jälkeen bändiltä on tullut vain kolme studioalbumia. Ne ovat kuitenkin saavuttaneet aina kohtuullisen suosion. Bändi on myös kiertänyt aktiivisesti ja pysynyt sillä tavoin ihmisten mielissä. Vuonna 2003 bändi kutsuttiin rock’n’roll Hall Of Fameen.

Keikalla: Pearl Jam @ Hyde Park 25.6.2010

Uskaltaisin väittää, että parhaat juhannuskekkerit järjestettiin Hyde Parkissa, jossa pidettiin Hard Rock Calling -festari. Rock Cityn virallinen Vieraskynä ja Itäharjun, Etelä-Suomen, läntisen Euroopan ja pohjoisen pallonpuoliskon kovin rock-analyytikko Jani "Karhuherra" Mesikämmen päätti 18 vuoden odotuksen. Pidemmittä lätinöittä, this is Turku, London Calling?

-------------------

Pyhiinvaellus

(eli Pearl Jam Hyde Parkissa 25.6.2010)

Odottavan aika on pitkä. Etenkin jos odottelee vaikkapa 18 vuotta, kuten minä tein.

Muinoin kuumana grunge-kesänä 1992 astelin kirkkain silmin Ruissalossa kohti festivaalielämystä, kun kävi ilmi, että Pearl Jam oli keskeyttänyt kiertueensa Ruisrock-keikan aamuna. Se sattui silloin, ja se sattui vuosia jälkikäteen. On kokonaan toinen tarina, miksi olin odottava kesään 2010 saakka ennen hyvityksen hakemista, mutta nyt missio oli täytettävä.

Vuosien vieriessä kärsivällinen odotus osoittautui hedelmättömäksi, Pearl Jam ei ole koskaan käynyt pääesiintyjäkeikalla Suomessa. Lähimaastojakin ovat monesti välttäneet. Tuoreimman kiertueen etappien paljastuttua, oli tehtävissä vain yksi johtopäätös. Pyhiksi itseään luulleiden miesten sanoin, jos Vedder ei tule minun luokseni, minun on siirryttävä Vedderin luo.

Matkakohteeksi valikoitui Lontoo, ja yhtä pitkään samaa asiaa odottanutta matkaseuraakin löytyi. Juhannusaatto Hyde Parkissa, Let’s go!

Aiemmat kokemukset pitivät seurueen lievän epäuskon vallassa viime hetkeen saakka. Mutta tuhkapilvet hälvenivät, taivas ei romahtanut niskaamme, eikä edes juhlapaikalle päästessä kukaan kertonut pääesiintyjän peruuttaneen tuloaan.

Takaraivossa kutiava jänskätys laukesi vasta siinä vaiheessa, kun lämmittelijänä musisoineen Ben Harperin esiintymisen alussa massiivisen lavan kulisseihin ilmaantui tuttu pieni mies ruutupaidassaan. Hetken kuluttua hän oli jo lavalla, Harperin ja Eddie Vedderin yhdessä tulkitsema The Queenin ”Under Pressure” meinasi jo lirauttaa onnenpissit satunnaisen matkaajan pöksyyn. Nythän tässä oli tosi kyseessä.

Koko alkuilta oli vain yhden asian odottamista, mutta Hard Rock Calling -festivaalin konsepti oli mainio. Koko kattaus oli rakennettu pääesiintyjää varten. Neljässä tunnissa päälavalla kävi neljä aktia minimaalisin tauoin. Britanniassakin hyvästä nosteesta nauttiva The Gaslight Anthem ja aina energinen The Hives runttasivat harmillisen lyhyet, mutta vetävät setit. Harper orkestereineen veivasi seesteisemmin rytmibluesiaan ja täytti osansa hyvin. Muitakin lavoja alueella oli, mutta hyvästä tontista lavan edessä ei auttanut luopua.

Luvatulla kellonlyömällä taivaat aukenivat, vertauskuvallisesti. Helteiseen kesäiltaan kajahti ”Given to Flyn” majesteettinen intro. Ei lässytyksiä, ei tyhjää sirkustelua, vaan silkkaa intensiteettiä – homman juoni kävi nopeasti selville: ”Why Go”, ”Corduroy”, ”Once”… Pearl Jam oli kavunnut lavalla jyrätäkseen Hyde Parkin hurmioon.

Bändi ja 50 000-päinen yleisö lietsoivat toisensa kesäillan kiimaan. Lavan edessä meininki yltyi välittömästi niin rajuksi, että ikänsä muistanut ensikertalainen katsoi nopeasti parhaaksi vetäytyä väljemmille vesille. Kymmenen vuoden takaista Roskilden tragediaa muistellut Vedderkin osoitti huolestuneisuuttaan, mutta piiskasi silti häkää pönttöön yhä uusilla ralleilla.

Tosifaneja usein erikoisilla settilistoilla hemmottelevat Seattlen suuruudet eivät festivaaliympäristössä klassikoitaan säästelleet, vaan Mike McCready ja Stone Gossard kaivoivat kitaroistaan esiin kaikki grunge-sukupolven suosikkiriffit. Seesteisimpiinkin hetkiin riitti kaunokkeja, jotka yhteislauluina kiirivät luultavasti kuningattaren takapihalle saakka.

Miksikään nostalgia-viihteeksi Pearl Jam ei silti ole taantunut. Tuoreimmalta levyltä mukaan otetut viisi raitaa eivät jääneet klassikoiden jalkoihin, ja mannaa paatuneimmillekin jammereille tarjosivat myös Joe Strummerin myöhäistuotannosta lainattu ”Arms Aloft” sekä täysin uusi runttaus, levyttämätön ”Of the Earth”.

Lahjomaton kananlihamittari värähteli tasaisen varmasti, mutta lopun alkua oli ilmassa, kun ajantajun jo hämärryttyä ilmoille kajahti elämänkokoinen riffi – ”State of Love and Trust” saattaa olla hienointa, mitä amerikanrokin saralla on ikinä tehty. Vimmainen ”Do the Evolution” villitsi lopullisesti kansan ennen pitkän setin päättänyttä ”Betterman” –fiilistelyä.

Lavalle palattuaan Pearl Jam osoitti asiaa tuntemattomille kuulijoillekin repertuaarinsa syvyyden ja elinvoiman. Välittömästi bändin uljaimpien viisujen joukkoon kohonnut tuore ”Just Breathe” oli syvä henkäys hämärtyvässä kesäillassa. Ben Harperin jumalaisesti lap steelillä sävyttämä ”Red Mosquito” oli kurkkaus uskollisten fanien toivelaariin. Debyyttilevyn uljain hetki ”Black” taas toi kyyneleet raavaankin miehen silmin, lähes pelkästään onnesta. Saman levyn ”Porch” taas yllytti vielä kerran raivoon.

Eikä tässä vielä kaikki. Toisen encoren halki, poikki ja pinoon –meiningin kruunasivat entisen grunge-nuoren opinkappaleisiin aikoinaan lukeutuneet ”Go” ja loppusuoralle säästetty ”Alive”. ”Yellow Ledbetterin” kaihon täyttäessä korvakäytävät, oli jo jäähyväisten jättämisen aika.

Soiton tauottua jäljelle jäi epätodellisen sanaton olo. Ehkä osin siksi, että ääni oli kadonnut jonnekin matkan varrelle.

Tovin kolmannelle tunnille yltänyt show ei juuri toivomisen varaa jättänyt, Pearl Jam todisti oikeaksi monien uskonveljien todistelun siitä, että kyseessä on maailman kovin liveakti.

Elämän kokoisia kappaleita, stadion-luokan karismaa ja yhteisten vuosien timanttiseksi hiomaa soitantaa – ilman pyrotekniikkaa, multimediaa tai ylenpalttisia temppuja – muuta ei tarvittu. Turha koittaa, Eddie voittaa.

Koin sen, mitä niin kauan olin halunnut, enkä pettynyt. Kovat, lähes kohtuuttomatkin odotukset täyttyivät. Vain pieni epäilys jäi. Epäilys siitä, että tämä yksi kerta ei riitä.

Kotiin matkatessa mieleen juolahti, että kaikki muu rokki- ja festivaalitohina saattaa tämän jälkeen tuntua tarpeettomalta. Vaan eipä sentään. Uutta intoa löytyi heti juhannusviikon Kerrangin! kansijutusta. Frank Turner toteaa siinä, että ei kannata esittää välinpitämätöntä, kun kohdalle osuu ”something truly amazing”.

Jotain sellaista sattui Hyde Parkissa juhannusaattona, tekisi mieli huutaa se koko maailmalle. Seuraavaksi jotain ihmeellisen hienoa tapahtunee Ruisrockissa, kun Turnerin Frank saarnaa siellä paremmin ymmärtäville.

Klassikko: 1979: Mick Taylor - Mick Taylor

Mick Taylor on erinomainen kitaristi. Historian lehdille hän on jäänyt lähinnä, koska hän soitti aikanaan Rolling Stonesissa ja John Mayall's Bluesbreakersissa. Rollareissa hän korvasi 1969 Brian Jonesin. Kuitenkin hän on myös tehnyt muuten relevanttia musiikkia ja soittanut useiden huippujen kanssa levyillä.

Mick Taylor syntyi tammikuussa 1948 Herefordissa Englannissa. Hän aloitti kitaransoiton yhdeksän ikäisenä. Tayloria opetti hänen enonsa. Kouluaikoina hän soitti useammissa bändeissä.

16-vuotiaana Taylor meni katsomaan John Mayall's Bluesbreakersin keikkaa. Eric Clapton ei tuolle keikalle ilmaantunut, joten väliajalla Taylor meni kysymään Mayallilta josko saisi soittaa heidän kanssaan. Taylor soitti toisen setin bändin kanssa ja puhelinnumerot menivät vaihtoon. Vuotta myöhemmin Peter Green lähti Bluesbreakersista ja Mayall otti yhteyttä Tayloriin. Nuori kitaristi ehti soittaa bändissä vuodesta 1966 vuoteen 1969. Tuona aikana hän yhdisteli blueskitaristin tyyliinsä sävyjä mm. latinalaisia sävyjä ja jazzia. Myöhemmin hänestä kehittyi myös asiansa osaava slide-kitaristi.

60-luvun lopussa Rolling Stonesilla oli ongelmia perustajajäsenensä Brian Jonesin kanssa. Jones oli riidoissa Mick Jaggerin ja Keith Richardsin kanssa. Lopullinen niitti Jonesin erottamiselle oli miehen kannabiksesta saama huumetuomio. Sen vuoksi hän ei saanut USA:han työlupaa ja niinpä Stonesin kiertue olisi peruuntunut. Jones sai kuitenkin potkut perustamastaan bändistä.

Glimmer Twinsit kysyivät Mayallilta kuka pitäisi ottaa Jonesin tilalle ja tämä suositteli Tayloria. Kitaristi saapui studiolle, jossa Stonesit äänittivät uutta levyään, koska hän uskoi, että Rollarit tarvitsisivat sessiomuusikkoa levyntekoon. Pian Taylorille kuitenkin selvisi, että oli saapunut koesoittoon. Lopulta hänet palkattiin uudeksi kitaristiksi. Hänen työskentelyään voi kuulla vuoden 1969 Rolling Stones -klassikolla Let It Bleed, jolla Taylor soittaa kahdella raidalla (Country Honk ja Live With Me).



Lavalla Taylor esiintyi ensimmäistä kertaa Rolling Stonesin kitaristina legendaarisella Hyde Parkin keikalla viides heinäkuuta 1969. Konserttia seurasi noin 250 000 ihmistä. Keikka oli merkityksellinen senkin vuoksi, että Brian Jones oli kuollut vain pari päivää ennen konserttia.



Taylor soitti Rollareiden kanssa 1970-luvun puoliväliin ja oli mukana tekemässä muun muassa sellaisia rockhistorian virstanpylväitä kuin Sticky Fingers (1971) ja Exile On Main Street (1972). Varsinkin kappaleilla Sway, Moonlight Mile ja Ventilator Bluesilla Taylorin panos oli merkittävä.



Vuonna 1974 Stonesit levyttivät It's Only Rock'n'roll -albumia. Taylor missasi osan sessioista poskionteloleikkauksen vuoksi. Studioon palatessaan Taylorin ja Richardsin henkilökemiat joutuivat törmäyskurssille. Nauhoitusten jälkeen Taylor lähti kuudeksi viikoksi matkailemaan Amazonille.

Ennen levyn ilmestymistä Taylor kertoi NME:n haastattelussa, että hän oli tehnyt Jaggerin kanssa kappaleet Till The Next Goodbye ja Time Waits For No One. Richards näytti toisessa haastattelussa levynkantta, josta Taylorin nimeä ei biisikrediiteistä löydy.



Taylor jätti Rollarit vuoden 1974 joulukuussa. Myöhemmin Taylor myönsi, että ristiriitaiset biisitiedot olivat yksi syy lähtöön, mutta hänen mukaansa lähtöön oli muitakin syitä. Hän ei omien sanojensa mukaan koskaan täysin kotiutunut Rollareihin. Vasta vuonna 1995 Mick Jagger myönsi Taylorin arvon Rolling Stonesille.

Taylor on tehnyt yhteistyötä Rolling Stonesin kanssa aika ajoin eronsakin jälkeen. Hän oli mm. työstämässä keväällä 2010 Exile On Main Streetin juhlajulkaisua.



Rolling Stonesista eroamisensa jälkeen hän liittyi Jack Brucen johtamaan bändiin, jossa soittivat myös Carla Blay ja Bruce Gary. Kokoonpano ei kuitenkaan ehtinyt olla kasassa kuin pari vuotta.



1977 Taylor teki levytyssopimuksen CBS:n kanssa. Mick Taylorin nimeä kantava soolodebyytti nauhoitettiin jo 1978, mutta julkaistiin vasta vuonna 1979. Se on toimiva sekoitus kaikkea, mitä Taylor muusikkona on: bluesia, rockia, jazzia ja latinosävyjä.

Rolling Stonesin ja Bluesbreakersin materiaaliin verrattuna se on yllättävän iisiä kamaa. Esimerkiksi avausraita Leather Jacket, joka muuten on Rolling Stonesilta levyttämättä jäänyt raita, on varsin lähellä aikuisrockia. Toisaalta Taylorin kitaristin taidot tulevat mainiosti esiin useamman kerran, esimerkiksi instrumentaaliraidalla Slow Blues.



Levy ei ollut mikään hitti vaan myi kurjasti, vaikka Taylor antoi ahkerasti haastatteluja kaikille mahdollisille musiikkilehdille. CBS myös kannusti Tayloria proamaan albumia Jenkkiradioissa, mutta ei ollut innostunut järjestämään Taylorille kiertuetta Amerikassa. Taylor tuskastui ja pysyi erossa musiikkibisneksestä yli vuoden.

80-luvun alkupuolella Taylor teki sekalaisia sessiomuusikon töitä. Hän mm. kiersi John Mayallin kanssa, lämmitteli Black Sabbathia ja soitti Bob Dylanin Infields-levyllä yhdessä Mark Knopflerin kanssa. Taylor soitti myös Dylanin Real Live -levyllä sekä sitä seuranneella Empire Burlesquella.

90- ja 2000-luvuilla Taylor on pulpahdellut siellä täällä esiin. mutta kovin pitkäaikaisia projekteja miehellä ei ole ollut. Hän on soittanut mm. John Mayallin 70-vuotisjuhlakonsertissa, soittanut mm. Percy Sledgen levyllä, soittanut Jimi Hendrix -tribuuttibändissä yhdessä mm. Mitch Mitchellin ja Buddy Guyn kanssa sekä tehnyt jonkin verran soolokeikkoja.

Klassikko: 1978: Dire Straits - Dire Straits

Dire Straits on henkilöitynyt pitkälti entiseen opettajaan ja lehtimieheen Mark Knopfleriin. Newcastlessa 1977 perustetussa bändissä oma osansa oli kuitenkin myös Markin veli David Knopflerilla sekä John Illsleyllä ja Pick Withersillä.

Dire Straits oli kasassa 1990-luvun puoliväliin asti. Uransa aikana bändi julkaisi kuusi studiolevyä ja kaksi liveä. Bändin levyt saavuttivat debyytistä lähtien suuren suosion ja yhtyeen vyöltä löytyy mm. sellaiset klassikkobiisit kuin Money For Nothing, Sultans Of Swing, Romeo And Julliet sekä Your Latest Trick.

Bändi kuitenkin henkilöityi vahvasti Mark Knopfleriin, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista kitaristeista. Knopfler syntyi elokuussa 1949 Glasgow'ssa. Hän opiskeli Leedsin yliopistossa valmistuen englannin opettajaksi. Knopfler myös toimi nuorena musiikkikriitikkona. Kriitikkotausta yhdistettynä opettajan pedanttisuuteen on näkynyt Markin musiikissa myöhemmin siten, että keikalla hän pyrkii jopa kiusallisuuteen asti soittamaan biisit niin kuin ne ovat levylläkin esitetty.

Knopflerin vanhemmat olivat unkarilaisia juutalaisia, jotka joutuivat pakenemaan maasta toisen maailmansodan aikaan. Perhe asettui Skotlantiin.

Mark innostui musiikista setänsä huuliharpun soiton innoittamana. Hän myös kuunteli paljon musiikkia. Erityisesti J.J. Calea, jatsia ja bluesia.

Kouluaikoina Knopfler oli myös lehtimies. Valmistumisen jälkeen hän jätti kuitenkin journalistin uran ja panosti musiikkiin. Hän soitti lukuisissa bändeissä mm. Café Racersissa.

70-luvun puolivälissä Knopfler muutti Lontooseen. Siellä hän soitti David-veljen kanssa ja tutustui John Illsleyhyn. Vähitellen bändi löysi muotonsa.

Bändin nimeä kantanut debyyttilevy ilmestyi punkin (ja discon) kulta-aikaan vuonna 1978. Dire Straitsin kaltainen perinteinen aor-rock oli tuohon aikaan kaikkea muuta kuin pinnalla, joten vaati melkoista rohkeutta julkaista moinen levy.

Ensin julkaistiin single Sultans Of Swing. Se jäi lähes kaikilta huomiotta. Vain radiotoimittaja Charlie Gillett soitti sitä ohjelmassaan. Warner Brosin kautta Dire Straits kuitenkin pääsi USA:han. Atlantin toisella puolella Sultansista tykättiin, jolloin myös Englannissa kiinnostuttiin bändistä.



Levyn keskiössä ovat Knopflerin vahvat ja tarinalliset tekstit. Toki myös kitaraa kuullaan reilusti, mutta kokonaisuutena debyytti oli enemmän storyteller-levy kuin ehkä mikään toinen Dire Straits-albumi.

Kakkoslevy Communiqué sai innostuneemman vastaanoton, mutta vuoden 1980 Making Movies oli sitten todellinen megahitti. Tuolloin sävellykselliset ratkaisut olivat monimutkaisempia ja levyllä soitti bändin lisäksi huippumuusikoita, jotka täydensivät Dire Straits-soundia. Mm. pianoa Making Moviesilla soittaa E Street Bandin Roy Bittan.

Vuoden 1982 Love Over Gold jatkoi bändin suotuisaa käyrää. Vuoden 1985 Brothers In Arms räjäytti sitten pankin lopullisesti. Siltä löytyy mm. legendaarinen Money For Nothing, jolla Knopfler viimeistään sinetöi asemansa yhtenä maailman johtavista kitaristeista. Money For Nothing oli myös ensimmäinen kappale, joka soi Britti-MTV:lla.



1980-luvulla Knopfler teki Dire Straitsin lisäksi omin päin musiikkia elokuviin. Mm. elokuvissa Local Hero ja Last Exit To Brooklyn soi Knopflerin musiikki.

Mainion Brothers In Armsin jälkeen Dire Straits ei julkaissut uutta musiikkia kuuteen vuoteen. Levytystauon katkaissut On Every Street ei myöskään ollut kummoinenkaan levy. Pitkän odotuksen jälkeen se myi kohtuullisesti, mutta kriitikoihin se ei purrut.

90-luvun edetessä Dire Straitsin toiminta hiljalleen loppui kokonaan ja Knopfler pisti pisteen bändille 1995. 1996 ilmestyi miehen ensimmäinen täysverinen soololevy Golden Heart. Irkkuvaikuttesella levyllä on hetkensä (Darling Pretty ja Done With Bonabarte), mutta kokonaisuus jäi hieman tasapaksuksi.



Soolourallaan Knopfler on jatkanut ahkerasti soundtrackien parissa. 90-luvun lopussa mies mm. teki erinomaiseen Wag The Dog -leffaan musiikit. Wag The Dog -soundtrack lukeutuukin Knopflerin soolotuotannon vahvimpiin töihin.

Myös 2000 julkaistu Sailing To Philadelphia oli mainio levy. Vaikka pyörää ei siinä keksitäkään uudelleen, tunnelma on siinä kohdallaan. Nimiraita esimerkiksi lähestulkoon pakottaa ostamaan purjeveneen.



Uudella vuosituhannella Knopflerin tekemisiä on leimannut pieni väsähtäneisyys, vaikka mies on julkaissut uutta musiikkia tasaiseen tahtiin. Pari edellistä levyä (Kill To Get Crimson ja Get Lucky) ovat kuitenkin kääntäneet kurssia jälleen parempaan suuntaan. Myös muutaman vuoden takainen duolevy Emmylou Harrisin kanssa keräsi vuolaita kehuja, eikä syyttä.

Levyarvostelu: Danko Jones - Below The Belt

Mies Mustissa: Nyt on sitten kovia kierroksia tarjolla, eller hur?

Daddy Cool: Erittäin. Jo jossain Suomen musiikkilehdissä sovinisteiksi haukutun Danko Jonesin uusin Below The Belt potkii kuin mummo haudassa.

MM: Oli muuten Soundissa. Kehtasivat myös antaa uudelle Gaslight Anthemille vaan neljä tähteä. Mutta joo, Kanadan pojilta kovaäänisen rockin soittaminen on ennenkin onnistunut. Eivätkä ole toimivaa konseptia muuttaneet. Talla lyödään jo avausraidalla I Think Bad Thoughts lattiaan, eikä sen jälkeen turhaan hidastella kaarteissakaan.

DC: Danko on tehnyt huomattavasti tasapainoisemman kuin Never Too Loud (2008) oli. Miksi vaihtaa hyväksi todettua kaavaa?

MM: Niinpä. Sanoisin Below The Beltin olevan parasta Dankoa sitten Sleep Is The Enemyn (2006). Jos joku ei aiemmin ole kanadalaispoppoosta pitänyt, ei tämä levy varmaankaan sellaisen ihmisen päätä käännä, mutta en näe mitään syytä, mikseivät fanit tätä diggailisi. Näiden rallien live-potentiaali on myös ilmeinen.



DC: Danko Jones on erittäin kova livebändinä. Levy aiheutti jo ennen ulostuloaan porua kun ensimmäisen sinkkubiisin Full Of Regretin videoon on laitettu rahaa haisemaan. Paikoittain videossa vilahtelevat Elijah Wood, Lemmy ja Selma Blair. Itse en näe tässä kyllä mitään ihmeellistä. Danko Jonesin videoissa tosin aiemmin ei ole hirveästi kikkailtu.
Mistä lähtien rahan käyttö on ollut kiellettyä? Näkeekö Mies Mustissa muuten merkkiäkään sovinismista videossa?



MM: En kyllä. Miehisessä maailmassahan tässä liikutaan, mutta eipä Danko Jones varmaan runotyttöjen sydäntä muutenkaan ole lähellä. Mutta lienee nuo sovinismipuheet liittyvät enemmänkin tuohon levyn kanteen. Ei se Spinal Tapin Smell The Glovea sovinistisempi ole.

DC: Joka toisen rap-levynkin kansi lienee kattaa tuon paremmin. Mutta asiaan! Levy ei sinällään tuo montaa erikseen nostamisen arvoista kappaletta mutta on hienosti tasapainossa.

MM: Kyä näi o! Below The Belt on positiivisessa mielessä tasaista mattoa. Voisin kuvitella, että jos levy olisi yhtään pidempi, runttaus alkaisi puuduttaa, mutta nyt levy on karvan verran yli puoli tuntia. Sen jaksaa kuunnella hyvin yhdellä istumalla. Myös autossahan tämä toimii kuin tauti.

DC: Mikä parempaa kuin luu-ulos ja danko sisään? Seksi?

MM: Minä laiittaisin ehkä sen luun sisään Dankon tahtiin, mutta vedäpä yhteen Below The Belt yhteen kolmella sekstistisellä adjektiivilla.

DC: Nahkainen, runttaava ja riisuva.

Levyarvostelu: Jukka Poika - Kylmästä lämpimään

Daddy Cool: Hau, levylautasella tänään REKEÄ!

Mies Mustissa: Ja maaaann, se o kesä nyt... Jukka Pojan uusin on varsin kesäinen levy. Ehdan kesälevyn merkkejä on se, että levy toimii mitä kovempaa sitä kuuntelee.

DC: Kylmästä lämpimään mekin olemme menossa... Totta, jos ihan vakavasti puhutaan niin Jukka Poika on tehnyt todella pitkästä aikaan todella mainion levyn.

MM: Tällä kertaa taustalla soittaa taas ihan oikea bändi torvineen kaikkineen. Koneet on jätetty vähemmälle. Myös sävellykset ovat hieman lähempänä varhaista Soul Captain Bandia.

DC: Sanoituksessa on selkeä paluu myös Soul Captain Bandin aikoihin. Aiheita puidaan myös älykkäämmällä tasolla kun aikoihin. Jukka Pojalla on välissä ollut monta keskinkertaista levyjä, joita melkein jopa huumorilevyiksi voisi kutsua. Instrumenttipohjainen reggea on vedonnut Daddy Coolin aina enemmän kuin ohjelmoidut syntikkataustat. Torvisektiot ovat todella hienoja ja tosiaan tuovat mieleen vuosituhannen alun Soul Captain Bandin.



MM: Totta. Tässä on Pläskit ja Vauvantekohommat nyt jätetty vähemmälle. Hyvä fiilis on kuitenkin jäänyt jäljelle, eikä suurempaan saarnaavuuteen aleta. Toki yksi pakollinen elämäntapakritiikki, eli Tukoksii, mukaan mahtuu. Sanoitusten pääpaino on kuitenkin hyvissä fiiliksissä. Vaikka joukossa on hieman vakavampiakin aiheita, niitä käsitellään kuitenkin sopivasti pilke silmäkulmassa.



DC: Voisiko tästä jopa kutsua Jukka Pojan rakkauslevyksi? Kappaleet Mielihyvää, Kylmästä lämpimään ja Elämäni emäntä antavat tuosta letkeästä hemmosta pehmeämmän puolen, jota ei ehkä niin paljon ole tullut esille. Pakko sanoa myös se fakta, että Jukka Poika laulaa paremmin tällä levyllä kuin ehkä koskaan.

MM: Jos tätä alkaa pitkällisemmin tutkia, niin en ehkä lähtisi tätä rakkauslevyksi julistamaan. Levyllä on toisaalta myös sellaisia ralleja kuin Hidas, Taas mä satutin ja Se ei satu enää, jotka viittaavat enemmänkin avioerolevyn. No, ylitulkinta sikseen. Ehkä tätä voisi nimittää Jukka Pojan tutkielmaksi rakkaudesta, jossa on käsitelty rakkauden molempia puolia. Siitä olen samaa mieltä, että vokaalit ovat varsin vahvoja. Miehellä ei tunnu olevan kiire mihinkään.



DC: Levy on kokonaisuudessaan varsin tasapainoinen. Romanttinen hölmö on pienoinen poikkeus muuten tasapainoisessa tekeleessä. 50-luvun iskelmäksi tätä voisi kutsua? Kerrassaan mainio tekele ja piristysruiske.

MM: Juu. Ei se huonolla tavalla joukosta erotu, vaikka lähestymistapa onkin ollut hieman erilainen kuin muulla levyllä.

DC: No Mies Mustissa, jos pitäisi kolmella avioliittoon liittyvällä adjektiivilla pistää Jukka Pojan Kylmästä Lämpimään pistää pakettiin.... Antava?

MM: Ei avioliitto anna ikinä...

DC: Se on sitten toiveajattelua... Tervetuloa kerhoon. Vain hitusen moralisoiva

MM: Eipäs mennä asioiden edelle.. Mutta jos kolmella optimaalisen avioliiton adjektiivilla niin... Iloa tuottava, leppoisa ja tasapainoinen.

Klassikko: 1977: Elvis Costello - My Aim Is True

Elvis Costello yhdistää musiikissaan rockin, uuden aallon ja punkin. Varsinkin uran alkuaikoina 70-luvun lopulla nämä musiikin suuntaukset olivat vahvasti esillä Costellon musiikissa. Suoraviivaiseen musiikkiin Costello yhdistää vahvat laulut. Hän onkin eräs sukupolvensa parhaista lauluntekijöistä.

Declan Patrick MacManus eli Elvis Costello syntyi elokuussa 1954 Lontoossa. Hänen isänsä oli muusikko ja sitä kautta Costello sai ensikosketuksensa musiikkiin.

Vuonna 1971 hän muutti äitinsä kanssa Liverpooliin. Siellä hän perusti ensimmäisen bändinsä yhdessä Allan Mayesin kanssa duon nimeltä Rusty. Koulujen jälkeen Costello muutti takaisin Lontooseen ja perusti bändin nimeltä Flip City. Tämä yhtye ehti olla kasassa pari vuotta vuoteen 1976 asti.

Costello kävi tähän aikaan myös erilaisissa töissä, mutta kirjoitti samaan aikaan musiikkia ja etsi levytyssopimusta. Demojen perusteella pieni Stiff Records kiinnostuikin Costellosta ja teki sopimuksen tämän kanssa. Alunperin yhtiö tosin halusi Costellon vain biisien kirjoittajaksi Dave Edmundsille, mutta Edmunds ei ollut innostunut ajatuksesta. Ehdotettiin myös, että Costello olisi jakanut debyyttilevyn Wreckless Eric-nimisen artistin kanssa. Costello oli kuitenkin kirjoittanut riittävästi omaa materiaalia, joten lopulta hänet päästettiin studioon ihan omineen.

Flip Cityn hajoamisen aikoihin Declan MacManus alkoi käyttää Costellon nimeä. Hänen isänsä oli esiintynyt nimellä Day Costello. Aluksi Declan esiintyi nimellä D.P. Costello, mutta hänen Stiff-levymerkin aikainen managerinsa Jake Riviera ehdotti etunimen Elvis käyttämistä. Se tuli tietysti Elvis Presleyn mukaan.

Costellon ensimmäinen single Less Than Zero ilmestyi maaliskuussa 1977. Pari kuukautta myöhemmin julkaistiin debyyttialbumi My Aim Is True. Se nauhoitettiin kuudessa neljän tunnin sessiossa. Vaikka studio-olosuhteet eivät olleet kovin kummalliset ja levytyksiä tehtiin lepakkovuorossa Costellon päivätyön vuoksi, kaikkiaan vuorokauden vieneet nauhoituksissa oli mukana asiansa osaavaa joukkoa. My Aim Is True oli ensimmäinen viidessä Costello-albumista, jotka Nick Lowe tuotti.



Alunperin taustabändin jäseniä ei krediiteissä mainittu, sillä sopimukset sitoivat Clover-bändin jäseniä muualle. Mukana yhtyeessä oli tuohon aikaan mm. Doobie Brothersissa myöhemmin vaikuttanut kitaristi John McFee.

Levyn kannessa Costello esiintyi Buddy Hollyyn viittaavissa ylisuurissa silmälaseissa ja Chuck Berry -poseerauksessa. Silmälaseista tulikin Costellolle samanlainen tavaramerkki kuin Hollylle ja Roy Orbisonille.

Kun levy ilmestyi, Costello lopetti päivätöissä ja aloitti täysipäiväisenä muusikkona. Hän pääsi ensimmäistä kertaa musiikkilehtien kansiin ja laulua Watching The Detectives käytettiin tv-sarjassa. Myös kaupallisesti levy menestyi hyvin.



Seuraavana vuonna ilmestynyt This Years Model oli myös suuri hitti. Se oli debyyttialbumia suoraviivaisempi ja raaempi. Sillä myös julkaistiin Costellon suurimpiin hitteihin kuuluva Radio Radio, joka aiheutti yli 11 vuoden porttikiellon Costellolle SNL:ään.

1977 Costello nimittäin tuurasi Sex Pistolsia show'ssa ja hänen piti esittää Less Than Zero. Costello kuitenkin vaihtoi lennosta Radio Radioon. Tämän vuoksi mies kelpuutettiin SNL:ään seuraavan kerran vasta 80-luvun lopussa.



Omien levytysten lisäksi Costellon piti kiireisenä yhteistyö The Specialsin kanssa. Mies nimittäin tuotti ska-pumpun fantastisen nimikkolevyn, joka ilmestyi 1979.

Costellon ja Nick Lowen yhteistyö jatkui vuonna 1981 julkaistuun The Trustiin asti. Levyt myivät hyvin nousten usein top kymppiin, vaikka aivan listojen terävimmät kärjet jäivätkin saavuttamatta. 70-80-lukujen taitteessa Costello kuitenkin saavutti vakaan aseman ja yleisön musiikkibisneksessä. 80-luvun lopulla Spike!-levyllä Costello teki mm. yhteistyötä Paul McCartneyn kanssa.

Costellon uran myöhemmät vaiheet ovat olleet pientä vuoristorataa. Ensimmäinen CBS:lle levytetty vuonna 1986 ilmestynyt King Of America esimerkiksi oli varsinkin kriitikoiden keskuudessa suosittu levy. Toisaalta esimerkiksi 90-luvun puolivälin levyt saivat järjestäen nihkeän vastaanoton niin yleisön kuin kriitikoidenkin keskuudessa. 1998 Costello taas teki yhteistyötä Burt Bacharachin kanssa. Yhteistyön hedelmänä syntyi mainio Painted From Memory -kiekko.



2000-luvulla Costello on jatkanut tasaista puurtamista musiikin parissa. Hän on myös tehnyt lukuisia yhteistyöprojekteja eri muusikoiden kanssa. Mm. Bruce Springsteenin kanssa Costello on nähty useamman kerran eri yhteyksissä lavalla.

Klassikko: 1976: Rush - 2112

Kanadalaistrio Rush on eräs pitkäikäisimmistä edelleen toimivista rockbändeistä. Progressiivisen rockin laatikkoon varsinkin 70-luvulla usein lyöty bändi on kurkottanut uransa myöhemmissä vaiheissa myös muihin suuntiin ja orkesterilla onkin hihassaan varsin monipuolinen katalogi.

Rush on ollut mittavan uransa aikana varsinkin musiikintekijöiden ja -friikkien suosiossa, vaikka hittilistojen kärjessä legendaarinen trio ei olekaan viime vuosina porskuttanut. Muun muassa Metallica, Symphony X, Primus, Dream Theather ja Smashing Pumpkins ovat myöntäneet velkansa maailman isoimmaksi kulttibändiksikin kutsutulle Rushille.

Geddy Leen, Alex Lifesonin ja Neil Peartin muodostama kolmikko on luonut maineensa varsinkin virtuoosimaisina soittajina. Varsinkin kunnioitettavan kokoisen rumpukioskin omaavan Peartin rumpusoolot ovat tulleet yhdeksi bändin tavaramerkeistä.



Rush sai alkunsa Willowdalessa Toronton välittömässä läheisyydessä. Aivan ensimmäisen kokoonpanon muodostivat Lifeson, Jeff Jones ja John Rutsey. Tällä kokoonpanolla kuitenkin tehtiin vain yksi keikka, jonka jälkeen Jonesin korvasi Geddy Lee.

Kappale Working Man toi bändille levydiilin ja vuonna 1973 julkaistiin debyyttialbumi. Tämän ilmestymisen jälkeen Neil Peart otti rumpupallin John Rutseyltä. Rush herätti positiivista pöhinää musiikkipiireissä. Seuranneet Fly By Night ja Caress Of Steel eivät kuitenkaan lunastanut odotuksia. Fanit eivät innostuneet ja Rush oli vaarassa hävitä musiikkikartalta lupaavan alun jälkeen.



Vuonna 1976 julkaistu 2112 oli Rushille "do or die" -albumi. Sillä bändi yhdisti onnistuneesti hard rockin ja progressiivisemman puolensa. Nimiraita edustaa yli 20 minuutin kestollaan jälkimmäistä.

2112-raidan vuoksi levyä on myös toisinaan pidetty konseptialbumina, vaikka muulla levyn materiaalilla ei olekaan avausraidan kanssa mitään tekemistä. 2112-biisi koostuu seitsemästä osasta. Kappale kertoo dystopiasta, jossa maailmaa johtava totalitaarinen papisto kontrolloi, millaista taide voi olla. Tarinan päähenkilö löytää kitaran ja opettelee soittamaan sitä. Hän menee näyttämään taitonsa papeille, mutta nämä tuhoavat kitaran. Mies pakenee järkyttyneenä ja tekee lopulta itsemurhan. Tarinan on milloin tulkittu olleen vastareaktio bändin turhautumiselle musiikkibisnestä kohtaan, milloin kommunismikritiikkiä.

Joka tapauksessa kirjailija Ayn Randin sci-fi-tarinat vaikuttivat suuresti laulun tarinaan ja Rand on myös mainittu levyn krediteissä.







Muut kuusi levyn kappaletta edustavat toista puolta Rushista. Kovemmat rockit A Passage To Bangkok ja Something For Nothing ovat nousseet Rush-standardien joukkoon. Rauhallisempaakin osastoa on kuitenkin tarjolla kuten Lessons ja erityisesti Tears. Jälkimmäisellä koskettimia soittaa Hugh Syme, jota Rush käytti myöhemmin monilla klassikkoraidoilla kuten Moving Picturesin Witch Huntissa elävöittämään biisejä.



2112 seuranneet 70-luvun lopun levyt eivät olleet aivan toivotunlaisia menestyksiä. Uudelle vuosikymmenelle tultaessa bändi osui kuitenkin uudelleen kultasuoneen. Vuoden 1980 Permanent Waves oli jo ohuine reggae-sävyineen erinomainen albumi sisältäen mm. mainiot kappaleet The Spirit Of Radio ja Jacob's Ladder.



Seuraavana vuonna julkaistu Moving Pictures räjäytti sitten pankin. Se on hard rockin ja uuden aallon synteesi Rush-suodattimen läpi puristettuna. Levyltä löytyy lukuisia Rush-klassikoita, ei vähäisimpänä avausraita ja bändin tunnetuin kappale Tom Sawyer.

1980-luvun aikana Rush, monien muiden bändien tavoin seikkaili syntikoiden maailmassa. Suuremmat maineteot jäivät kuitenkin tekemättä, ellei lasketa mukaan vuoden 1989 Prestoa, jossa oli jo havaittavissa irtiottoa 80-luvusta.

90-luvulla bändi seikkaili jälleen uuden musiikin parissa. Tyyli lähentyi alkuaikojen progressiivista rockia, mutta siihen sotkettiin funkin ja hiphopin elementtejä Vuoden 1991 Roll The Bonesin tyyliin.



90-luvun lopussa Rush siirtyi tauolle, sillä rumpali Neil Peartia kohtasi tragedia. Ensin hänen tyttärensä kuoli auto-onnettomuudessa ja vajaata vuotta myöhemmin hänen vaimonsa menehtyi syöpään. Bändin tulevaisuus oli täysin hämärän peitossa.

Peart kuitenkin tunsi edelleen kipinän soittaa ja bändi levytti jälleen 2002. Rumpuvelho meni myös uudelleen naimisiin. 2000-luvulla Rush on jälleen on toiminut aktiivisesti ja onpa bändi ehtinyt käydä ensimmäistä kertaa urallaan Suomessakin. Iso osa Rushin maineesta onkin luotu keikkalavoilla. 2003 julkaistu Live In Rio onkin mainio dokumentti bändin lavakyvyistä.

Klassikko: 1975: Led Zeppelin - Physical Graffiti

Led Zeppelin on eittämättä eräs rockhistorian suurimmista bändeistä. 60-luvun lopulta vuoteen 1980 toiminut bändi jätti varsinkin kuudella ensimmäisellä levyllään lähtemättömän jälkensä historiaan. Bändi myös on vaikuttanut hevin ja hard rockin kehitykseen sekä innoittanut lukemattomia muita bändejä ja muusikoita.

Vuoden 1975 Physical Graffiti nostetaan usein bändin suurimpien levyjen joukkoon yhdessä Zeppelinin kakkoslevyn ja nimeämättömän nelosalbumin kanssa.

Jimmy Pagen, Robert Plantin, John Paul Jonesin ja John Bonhamin yhtye ammensi musiikkiinsa elementtejä blues-klassikoista Robert Johnsonista Muddy Watersiin. Toisen Brittibändin Creamin tavoin myös Zeppelin teki musiikistaan huomattavasti raskaampaa.

Led Zeppelinin syntyhistoriaa alettiin kirjoittaa 60-luvun puolivälissä. Jimmy Page liittyi Yardbirdsiin basistiksi. Pian Page kuitenkin vaihtoi basson kitaraan. Bändin toisen kitaristin Jeff Beckin kanssa Page muodosti hurjan kitaristiduon. Beck erosi pian bändistä ja Yardbirdsin toiminta alkoi hiipua.

Page halusi perustaa maailman parhaan bändin. Hän oli kaavaillut itsensä lisäksi kokoonpanoon Beckiä, Keith Moonia, John Entwistleä, Steve Windwoodia ja Steve Marriottia. Kokoonpano ei koskaan nähnyt päivänvaloa, vaikka Page, Beck ja Moon ehtivätkin nauhoittaa kappaleen Beck's Bolero. Tuossa kokoonpanossa oli mukana myös Nicky Hopkins sekä John Paul Jones.



Jones oli kiinnostunut tekemään yhteistyötä Pagen kanssa ja Led Zeppelinin siemen oli kylvetty. Page alkoi kasata kokoonpanoa ympärilleen. Alunperin mukana oli basistina Chris Dreja. Tämä kuitenkin lähti valokuvaajaksi ja Jones tarttui bassoon. Laulajaksi oli tarkoitus ottaa Terry Reid, mutta tämä hylkäsi tarjouksen. Niinpä Robert Plantiin otettiin yhteyttä. Rumpuihin löytyi John Bonham.

Yhtye kiersi aluksi nimellä The New Yardbirds, mutta nimeksi muuttui Led Zeppelin, kun Atlanticin kanssa tehtiin levytyssopimus.

Bändin ykkös- ja kakkoslevy julkaistiin vuoden 1969 aikana. Levyt olivat valtavan suosittuja. Kakkoslevy saavutti listakärjen Atlantin molemmilla puolin. Lisäksi bändi kiersi samaan aikaan sekä Euroopassa että USA:ssa.

Bändin suosio kasvoi tasaisesti ja keikkapaikat kasvoivat suosion myötä. Valtavan suosion myötä 70-luvun alussa bändin suosio herätti myös vastareaktioita ja sitä kutsuttiin musiikkilehdistössä myös ylihypetetyksi ja yliarvostetuksi.

1971 julkaistu neljäs albumi julkaistiin tämän vuoksi nimettömänä. Kannessa bändin jäseniä edusti vain neljä symbolia. Neloslevy osoitti, että Led Zeppelin oli kaikkea muuta kuin ylihypetetty. Levy myi valtavasti ja siltä löytyy mm. sellaiset klassikot kuin Rock And Roll ja monissa äänestyksissä maailman kaikkien aikojen parhaaksi biisiksi rankattu Stairway To Heaven.



Myös pari vuotta myöhemmin julkaistu Houses Of Holy jatkoi menestyksen tietä. Nimiraita nauhoitettiin samaan aikaan muun materiaalin kanssa, mutta se ilmestyi vasta bändin kuudennella levyllä, 1975 julkaistulla Physical Graffitilla.



Physical Graffiti oli kunnianhimoinen tupla-albumi. Pituus salli bändille erilaisia kokeiluja ja esimerkiksi koskettimia käytettiin aiempia levyjä enemmän. Zeppelin myös ammensi monesta musiikin ilmansuunnasta kuten itämaisvaikutteisesta b-puolen päättävästä Kashmirista käy ilmi. Levyllä on sekä vahvasti countryn suuntaan kallellaan olevaa musiikkia (Down By The Seaside) että tanakkaa voima-bluesia (In My Time Of Dying).



Kokeellisuudestaan huolimatta tutut Zeppelin-elementit olivat levyllä tallella. Graffiti olikin valtavan suosittu sekä yleisön että kriitikoiden keskuudessa.

Physical Graffiti oli viimeinen Led Zeppelinin kultakauden levyistä. 70-luvun lopun levyt Presence ja In Through the Out Door eivät yltäneet aiempien levyjen tasolle. Syyskuussa 1980 bändi treenasi Jenkkikiertuetta varten. John Bonham kuitenkin kuoli alkoholimyrkytykseen. Led Zeppelinin toiminta käytännössä loppui välittömästi.

Vasta 2000-luvun lopulla Zeppelin palasi konserttilavoille. Silloin rumpujen takana paukutti Johnin poika Jason Bonham.

Klassikko: 1974: Kraftwerk - Autobahn

Kraftwerk on eräs kaikkien aikojen keskeisimpiä elektronisen musiikin yhtyeitä, ellei jopa kaikkein tärkein. Düsseldorfista kotoisin oleva yhtye hyödynsi ensimmäisten joukossa erilaisia teknisiä apuvälineitä. Myöhemmin nämä ovat sitten levinneet levyteollisuuteen laajemminkin. Kraftwerk on eräs konemusiikin suuria pioneereja.

Yhtyeen kiistatta tunnetuin levy on vuoden 1974 Autobahn. Sitä on milloin pidetty bändin ensimmäisenä ja milloin ainoana levynä. Todellisuudessa Autobahn on Kraftwerkin neljäs albumi, mutta merkitsi bändille totaalisesti uuden aikakauden alkua.

Kraftwerk perustettiin 1970 Düsseldorfin konservatoriossa opiskelleiden Florian Schneiderin ja Ralf Hütterin toimesta. Alunperin kaksikon bändin nimi oli Organisation ja se julkaisi Tone Float-nimisen levynkin. Kraftwerk, voimalaitos, oli kuitenkin parempi nimi ja se otettiin käyttöön. Myös bändin miehistö vaihtui nimenvaihdon yhteydessä.



70-luvun alussa kolmella levyllään (Kraftwerk 1&2 ja Ralf And Florian) bändi haki vielä uriaan, vaikka yksittäisiä onnistumisia joukossa olikin. Mm. Kraftwerk kakkosella oleva KlingKlang on eräs bändin tunnetuimmista kappaleista.



Schneiderin ja Hütterin yhdessä runoilija/maalari Emil Schultin kanssa tekemä Autobahn-kappale kuitenkin räjäytti pankin. Schult myös maalasi levyn alkuperäisen kannen. 22-minuuttisesta raidasta tehtiin kolmeminuuttinen single, joka oli iso hitti ympäri maailmaa. Myös levy menestyi singlen vetämänä erinomaisesti.

Levyllä käytetään syntikoiden lisäksi kitaraa, huilua ja viuluja. Se kuvaa nimensä mukaisesti matkaa saksalaisella moottoritiellä, tarkemmin matkaa A555-tiellä Kölnistä Bonniin. Kyseinen pätkä oli maailman ensimmäinen Autobahn. Soittimet maalaavat huikean kuvan maisemista, vauhdista kuin oheistoiminnastakin kuten radion räpläämisestä.



Muuten levyn kappaleissa on kaksijakoinen rakenne, ikään kuin esittely ja pääteos. Kappaleiden löyhä teema on yö. Se on matka yön läpi, joka lopulta päättyy aamuun Morgenspaziergang-raidalla.



Myös Autobahnin jälkeen Kraftwerk on nauttinut suurta suosiota elektronisenmusiikin ystävien keskuudessa. Bändi on myöhemmissäkin töissään kuvittanut musiikillaan upeasti jotain tiettyä maisemaa, tunnetta tai tapahtumaa. Hyvänä esimerkkinä 1983 singlenä julkaistu Tour de France, joka kuvaa Ranskan ympäriajoa.

Kyseisen kappaleen tekemisen aikana pyöräilyä harrastanut Hütter joutui vakavaan pyöräilyonnettomuuteen ja oli koomassakin muutaman päivän. Hän kuitenkin toipui myöhemmin.



Kraftwerkin kokoonpano on muuttunut usein, varsinkin 90-luvulla. Tämä onkin vaikuttanut bändin levytystahtiin, eikä varsinaista Kraftwerk-albumia ole nähty sitten vuoden 1986 ilmestyneen Electric Cafeen. Singlejä bändi tosin on julkaissut jonkin verran.

Hütter pyörittää edelleen Kraftwerkiä, vaikka Schneiderkin jätti bändin vuonna 2008. Viime vuosina bändi on lähinnä keikkaillut.

Klassikko: 1973: Lou Reed - Berlin

Lou Reed eli Lewis Allan Reed syntyi 1942 Brooklynissa ja varttui Freeportissa New Yorkissa. Hän onkin usein käsitellyt eri puolia New Yorkista tuotannossaan ja häntä voidaan pitää yhtenä rockmusiikin keskeisistä New Yorkin kuvaajista.

Reed on tunnettu myös nimellä Louis Firbanks, jota on joskus luultu hänen oikeaksi nimekseen. Tämä pseudonyymi sai alkunsa Creem-lehden legendaarisen toimittajan Lester Bangsin vääntämästä vitsistä.

Reed kuunteli nuorena paljon radiota ja kiinnostui sitä kautta musiikista. Rythm'n'blues sekä 50-luvun rock olivat erityisesti nuorukaisen mieleen. Teini-ikäisenä hän myös kävi terapiassa, koska hänen homomainen käytöksensä haluttiin parantaa. Vuoden 1974 kappale Kill Your Sons kertoo Reedin terapiakokemuksista.



Reed aloitti 1960 Syracusen yliopistossa, jossa hän opiskeli elokuvantekoa, luovaa kirjoittamista ja journalistiikkaa. Varsinaisen herätyksen hän kuitenkin koki alkaessaan juontaa myöhäisillan radio-ohjelmaa Excursions On A Wobbly Rail WAER-kanavalla.
Pianisti Cecil Taylorin biisin mukaan nimetyssä ohjelmassa Reed soitti paljon rhytm'n'bluesia ja jazzia. Samoihin aikoihin hän innostui musiikin esittämisestä runoilija Delmore Scwartzin innoittamana.

1963 hän muutti Syracusesta New Yorkiin. Siellä hän soitti eri bändeissä ja toimi laulunkirjoittajana Pickwick Recordsille. Hän sai pikkuhitin The Ostrich -kappaleella, joka parodioi suosittuja tansseja mm. twistiä. Samoihin aikoihin hän tutustui John Caleen.



Ensimmäisen kerran Reed tuli tutuksi yhtenä keskeisimmistä Velvet Undergroundin jäsenistä. Tosin omana aikanaan bändi ei nauttinut kovin suurta suosiota, vaikka Velvetin jälkivaikutus onkin merkittävä.

Reed kuitenkin lähti Velvetistä 1970-luvun alussa Loaded-albumin jälkeen. Myös bändin muilla jäsenillä oli sooloprojekteja ja henkilösuhteet bändin sisällä olivat tulehtuneet.

1972 julkaistiin David Bowien ja Mick Ronsonin tuottama Transformer. Glamrock-albumillaan Reed löi itsensä laajempaan tietoisuuteen. Varsinkin Walk On A Wild Side oli iso hitti, vaikka se joutuikin radiosensuurin kouriin monessa maassa. Suomessa biisi kuitenkin soi iloisesti. Ilmeisesti Ylen päättävissä elimissä meni termi "giving head" yli hilseen. Lasse Mårtensonhan käänsi rivin paljon kiltimmäksi. Vasta Hector teki alkuperäiselle uskollisemman käännöksen 80-luvulla.







Transformerin valtavan menestyksen jälkeen seuraajasta odotettiin samoilla urilla jatkavaa uutta menestystarinaa. Vuonna 1973 ilmestynyt Berlin oli kuitenkin jotain aivan muuta.

Se on Reedin tuotannossa brutaaliuden huippu. Berlin on hyvin elokuvamainen ja sitä onkin kutsuttu korville tehdyksi elokuvaksi. Levy on myös yksi kaikkien aikojen hienoimpia ja viimeistellympiä teema-albumeita.

Levyn kertoo Carolinen ja Jimin rakkaustarinan kuoleman. Tapahtumapaikkana on muurin jakama Berliini. Levyn biisit liikkuvat synkissä vesissä. Teemoina on niin uskottomuus (Caroline Says pt. 1), huumeet (How Do You Think It Feels) kuin väkivaltakin (Caroline Says pt. 2). Lopulta Caroline tekee itsemurhan kappaleessa The Bed. Jim ei kuitenkaan suostu suremaan Carolinen kuolemaa vaan kääntää välittömästi uuden luvun elämässään ja paljastaa oman tunteettoman kylmäverisyytensä.



Tuottaja Bob Erzinin masinoima studio-orkesteri tukee Reedin visiota mainiosti ja sen soittama, paikoin sinfonisia ja jopa oopperallisia sävyjä saava, musiikki onkin tunnelman luonnissa aivan yhtä keskeinen kuin Reedin biiseihin kirjoittamat vahvat tarinat.

Kunnianhimoinen Berlin oli kaupallinen floppi ja Rolling Stone mm. kutsui sitä katastrofiksi. Se kipusi vain vaivoin Bilboardin top 100-listalle. Myöhemmin levy on kuitenkin noussut arvostetuksi klassikoksi ja siitä ovat pitäneet lukuisat muusikot. Mm. Joy Divisionin Ian Curtis on ammentanut Berlinistä oman bändinsä tuotantoon.

Reedin ura on ylä- ja alamäkiä, mikä käy hyvin esiin hänen 70-luvun tuotannossaan. Tässäkin mielessä Reedin urassa on useita yhtymäkohtia David Bowien vastaavaan.

1974 Reed palasi kaupallisen menestyksen syrjään kiinni levyllä Sally Can't Dance. Vuotta myöhemmin hän kuitenkin hämmensi jälleen yleisöä Metal Machine Music, joka oli lähinnä sekavaa meteliä ja yhtä korvien piinaa. Vastavuoroisesti vuonna 1976 julkaistu Coney Island Baby oli lämminhenkinen levy, jonka myös ostava yleisö löysi.



70-luvun lopulta lähtien Reed on levyttänyt tasaiseen tahtiin suuremmalla ja pienemmällä menestyksellä. Reedin myöhempien aikojen helmi on vuoden 1989 teema-albumi New York, joka kiteyttää monia puolia Lou Reedin kuvaamasta New Yorkista. Sitä on myös verrattu teemallisuutensa vuoksi Beliniin, vaikka sävyltään se onkin valoisampi. Jos Berlin on romaani, New York on yhteen kietoutuva novellikokoelma.



Reed jatkaa edelleen säännöllistä musiikin tekemistä. Hän on myös ajoittain lyöttäytynyt yhteen Velvet Undergroundin jäsenten kanssa. Velvet kutsuttiin rock'n'roll Hall of Fameen 1996. Sooloartistina hän odottaa edelleen kunniagalleriaan pääsyä, vaikka onkin ollut jo ehdolla. 2000-luvulla hän on musiikin tekemisen lisäksi julkaissut myös muun muassa valokuvakirjoja.

Klassikko: 1972: Paul Simon - Paul Simon

Paul Simon syntyi 1941 Newarkissa New Jerseyssä. Kouluaikoina hän perusti Art Garfunkelin kanssa Tom&Jerry -bändin, josta myöhemmin kehittyi Simon&Garfukel. Menestyksekäs duo hajosi 1970-luvun alussa menestysalbumi Bridge Over Troubled Waterin jälkeen, kun kummallakin oli enemmän kiinnostusta henkilökohtaisiin projekteihinsa.

Jo Bridge Over Troubled Water oli käytännössä Simonin sooloprojekti, sillä Art Garfunkel oli elokuvakuvauksissa pitkälti kiinni levynteon aikaan. Vuonna 1972 koitti kuitenkin virallisen soolodebyytin Paul Simon julkaisu.

Simonin soolodebyytti erosi merkittävästi Bridge Over Troubled Waterista, vaikka molemmat olivat lähes yksinomaan Simonin aivotyön tulosta. Paul Simon on aina ollut kiinnostunut erilaisista maailmanmusiikin virtauksista. Debyyttialbumilta onkin kuultavissa monenlaisia kaikuja eri puolilta maailmaa. Levyn avaava Mother And Child Reunion kurottelee reggaeta kohti. Sitä seuraava Duncan, joka päätyi myös listoille, yhdistelee Boxerin ja El Condor Pasan sävyjä. Lopputulos on jotain Irkkuballaadiin viittaavaa.



Mother And Child Reunionin ja Duncanin lisäksi myös Me And Julio Down By The Schoolyard oli kolmas menestyssingle.



1972 oli vuosi jolloin ei ollut maailman mediaseksikkäintä tehdä täysveristä singer-songwriter-levyä. Paul Simonin debyytti on kuitenkin genren vahvimpia 70-luvun levyjä. Se myös jatkoi Simon&Garfunkelin aloittamaa uraa ja sinkosi Paulin menestyksekkäälle soolouralle.

Seuraavana vuonna Simon jatkoi menestyksekästä tietään. There Goes Rhymin' Simon sisälsi myös lukuisia hittejä kuten American Tune, Kodachrome ja Loves Me Like A Rock.



70-luvun alkupuoliskolla Simon julkaisi kovalla tahdilla. Vuoden -75 Still Crazy After All These Years oli iso hitti sekä yleisön että kriitikoiden keskuudessa. Levy oli Simonin "avioerolevy" ja sävyltään hieman synkempi. Se myös piti sisällään ensimmäisen Simon&Garfunkel-reunionin raidalla My Little Town.



70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa Simon levytti hieman säästeliäämmin. Levyjä tuli ulos parin-kolmen vuoden välein. Hän kokeili siipiään myös näyttelijänä elokuvassa One Trick Pony, johon teki myös musiikkia.

70-luvun menestyslevyistä huolimatta Paul Simonin menestyksekkäin sooloalbumi on kuitenkin Graceland vuodelta 1986. Se myös monessa mielessä kiteytti Simonin rakkauden maailmanmusiikkia kohtaan. Levyä tehtiin osin Afrikassa ja sillä on soittaa afrikkalaisia muusikoita. Levyltä löytyy useita jättihittejä mm. nimiraita ja A Boy In The Bubble. Graceland myös palkittiin vuoden albumi -grammyllä.



Gracelandin jälkeenkin Paul Simon on tehnyt säännöllisesti musiikkia, mutta 90-luvun alusta lähtien hänen vaikutuksensa pop-musiikille on ollut vähäistä. Vaikka mies säveltää edelleen säännöllisesti ensi vuonna 70 vuotta täyttävän Paul Simonin musiikillinen perintö on kirjoitettu pääosin 60-70-luvuilla. Gracelandin julkaisustakin on jo 24 vuotta. Kuitenkaan Paul Simonia ei ole unohdettu, vaikka viime aikojen maineteot ovatkin vähäisiä. Sen osoitti suosionosoitukset viime vuonna Rock'n'roll Hall Of Famen 25-vuotisjuhlakonsertissa Madison Square Gardenissa, kun Simon&Garfunkel kiipesi esiintymään.