Keikalla: Pearl Jam @ Hyde Park 25.6.2010

Uskaltaisin väittää, että parhaat juhannuskekkerit järjestettiin Hyde Parkissa, jossa pidettiin Hard Rock Calling -festari. Rock Cityn virallinen Vieraskynä ja Itäharjun, Etelä-Suomen, läntisen Euroopan ja pohjoisen pallonpuoliskon kovin rock-analyytikko Jani "Karhuherra" Mesikämmen päätti 18 vuoden odotuksen. Pidemmittä lätinöittä, this is Turku, London Calling?

-------------------

Pyhiinvaellus

(eli Pearl Jam Hyde Parkissa 25.6.2010)

Odottavan aika on pitkä. Etenkin jos odottelee vaikkapa 18 vuotta, kuten minä tein.

Muinoin kuumana grunge-kesänä 1992 astelin kirkkain silmin Ruissalossa kohti festivaalielämystä, kun kävi ilmi, että Pearl Jam oli keskeyttänyt kiertueensa Ruisrock-keikan aamuna. Se sattui silloin, ja se sattui vuosia jälkikäteen. On kokonaan toinen tarina, miksi olin odottava kesään 2010 saakka ennen hyvityksen hakemista, mutta nyt missio oli täytettävä.

Vuosien vieriessä kärsivällinen odotus osoittautui hedelmättömäksi, Pearl Jam ei ole koskaan käynyt pääesiintyjäkeikalla Suomessa. Lähimaastojakin ovat monesti välttäneet. Tuoreimman kiertueen etappien paljastuttua, oli tehtävissä vain yksi johtopäätös. Pyhiksi itseään luulleiden miesten sanoin, jos Vedder ei tule minun luokseni, minun on siirryttävä Vedderin luo.

Matkakohteeksi valikoitui Lontoo, ja yhtä pitkään samaa asiaa odottanutta matkaseuraakin löytyi. Juhannusaatto Hyde Parkissa, Let’s go!

Aiemmat kokemukset pitivät seurueen lievän epäuskon vallassa viime hetkeen saakka. Mutta tuhkapilvet hälvenivät, taivas ei romahtanut niskaamme, eikä edes juhlapaikalle päästessä kukaan kertonut pääesiintyjän peruuttaneen tuloaan.

Takaraivossa kutiava jänskätys laukesi vasta siinä vaiheessa, kun lämmittelijänä musisoineen Ben Harperin esiintymisen alussa massiivisen lavan kulisseihin ilmaantui tuttu pieni mies ruutupaidassaan. Hetken kuluttua hän oli jo lavalla, Harperin ja Eddie Vedderin yhdessä tulkitsema The Queenin ”Under Pressure” meinasi jo lirauttaa onnenpissit satunnaisen matkaajan pöksyyn. Nythän tässä oli tosi kyseessä.

Koko alkuilta oli vain yhden asian odottamista, mutta Hard Rock Calling -festivaalin konsepti oli mainio. Koko kattaus oli rakennettu pääesiintyjää varten. Neljässä tunnissa päälavalla kävi neljä aktia minimaalisin tauoin. Britanniassakin hyvästä nosteesta nauttiva The Gaslight Anthem ja aina energinen The Hives runttasivat harmillisen lyhyet, mutta vetävät setit. Harper orkestereineen veivasi seesteisemmin rytmibluesiaan ja täytti osansa hyvin. Muitakin lavoja alueella oli, mutta hyvästä tontista lavan edessä ei auttanut luopua.

Luvatulla kellonlyömällä taivaat aukenivat, vertauskuvallisesti. Helteiseen kesäiltaan kajahti ”Given to Flyn” majesteettinen intro. Ei lässytyksiä, ei tyhjää sirkustelua, vaan silkkaa intensiteettiä – homman juoni kävi nopeasti selville: ”Why Go”, ”Corduroy”, ”Once”… Pearl Jam oli kavunnut lavalla jyrätäkseen Hyde Parkin hurmioon.

Bändi ja 50 000-päinen yleisö lietsoivat toisensa kesäillan kiimaan. Lavan edessä meininki yltyi välittömästi niin rajuksi, että ikänsä muistanut ensikertalainen katsoi nopeasti parhaaksi vetäytyä väljemmille vesille. Kymmenen vuoden takaista Roskilden tragediaa muistellut Vedderkin osoitti huolestuneisuuttaan, mutta piiskasi silti häkää pönttöön yhä uusilla ralleilla.

Tosifaneja usein erikoisilla settilistoilla hemmottelevat Seattlen suuruudet eivät festivaaliympäristössä klassikoitaan säästelleet, vaan Mike McCready ja Stone Gossard kaivoivat kitaroistaan esiin kaikki grunge-sukupolven suosikkiriffit. Seesteisimpiinkin hetkiin riitti kaunokkeja, jotka yhteislauluina kiirivät luultavasti kuningattaren takapihalle saakka.

Miksikään nostalgia-viihteeksi Pearl Jam ei silti ole taantunut. Tuoreimmalta levyltä mukaan otetut viisi raitaa eivät jääneet klassikoiden jalkoihin, ja mannaa paatuneimmillekin jammereille tarjosivat myös Joe Strummerin myöhäistuotannosta lainattu ”Arms Aloft” sekä täysin uusi runttaus, levyttämätön ”Of the Earth”.

Lahjomaton kananlihamittari värähteli tasaisen varmasti, mutta lopun alkua oli ilmassa, kun ajantajun jo hämärryttyä ilmoille kajahti elämänkokoinen riffi – ”State of Love and Trust” saattaa olla hienointa, mitä amerikanrokin saralla on ikinä tehty. Vimmainen ”Do the Evolution” villitsi lopullisesti kansan ennen pitkän setin päättänyttä ”Betterman” –fiilistelyä.

Lavalle palattuaan Pearl Jam osoitti asiaa tuntemattomille kuulijoillekin repertuaarinsa syvyyden ja elinvoiman. Välittömästi bändin uljaimpien viisujen joukkoon kohonnut tuore ”Just Breathe” oli syvä henkäys hämärtyvässä kesäillassa. Ben Harperin jumalaisesti lap steelillä sävyttämä ”Red Mosquito” oli kurkkaus uskollisten fanien toivelaariin. Debyyttilevyn uljain hetki ”Black” taas toi kyyneleet raavaankin miehen silmin, lähes pelkästään onnesta. Saman levyn ”Porch” taas yllytti vielä kerran raivoon.

Eikä tässä vielä kaikki. Toisen encoren halki, poikki ja pinoon –meiningin kruunasivat entisen grunge-nuoren opinkappaleisiin aikoinaan lukeutuneet ”Go” ja loppusuoralle säästetty ”Alive”. ”Yellow Ledbetterin” kaihon täyttäessä korvakäytävät, oli jo jäähyväisten jättämisen aika.

Soiton tauottua jäljelle jäi epätodellisen sanaton olo. Ehkä osin siksi, että ääni oli kadonnut jonnekin matkan varrelle.

Tovin kolmannelle tunnille yltänyt show ei juuri toivomisen varaa jättänyt, Pearl Jam todisti oikeaksi monien uskonveljien todistelun siitä, että kyseessä on maailman kovin liveakti.

Elämän kokoisia kappaleita, stadion-luokan karismaa ja yhteisten vuosien timanttiseksi hiomaa soitantaa – ilman pyrotekniikkaa, multimediaa tai ylenpalttisia temppuja – muuta ei tarvittu. Turha koittaa, Eddie voittaa.

Koin sen, mitä niin kauan olin halunnut, enkä pettynyt. Kovat, lähes kohtuuttomatkin odotukset täyttyivät. Vain pieni epäilys jäi. Epäilys siitä, että tämä yksi kerta ei riitä.

Kotiin matkatessa mieleen juolahti, että kaikki muu rokki- ja festivaalitohina saattaa tämän jälkeen tuntua tarpeettomalta. Vaan eipä sentään. Uutta intoa löytyi heti juhannusviikon Kerrangin! kansijutusta. Frank Turner toteaa siinä, että ei kannata esittää välinpitämätöntä, kun kohdalle osuu ”something truly amazing”.

Jotain sellaista sattui Hyde Parkissa juhannusaattona, tekisi mieli huutaa se koko maailmalle. Seuraavaksi jotain ihmeellisen hienoa tapahtunee Ruisrockissa, kun Turnerin Frank saarnaa siellä paremmin ymmärtäville.