Leonard Cohen on eräs maailman arvostetuimmista muusikoista. Mestarillisena laulunkirjoittajana tunnettu Cohen on saavuttanut kiistattoman arvostuksen ikään tai sukupuoleen katsomatta. Ostavan yleisön lisäksi kanadalainen nauttii varauksetonta arvostusta muiden muusikoiden keskuudessa. Cohen on myös valtavan coveroitu artisti ja vaihtelevan tasoisia versiointeja Cohenin tuotannosta ovat tehneet mm. U2, Melissa Nadler, Judy Collins ja Johnny Cash.
Suosiosta huolimatta Cohen on pystynyt pitämään yksityiselämänsä melko hyvin poissa juorupiireistä jopa uran villeinä alkuaikoina. Hänen ympärillään leijuu tietty arvoituksellisuus, eikä miehen kaikista liikkeistä ole täyttä varmuutta.
Cohen syntyi syykuun 21. päivä 1934 Montrealissa Kanadassa. Alkujaan Cohenista ei pitänyt tulla muusikkoa lainkaan vaan kirjailija. 50-60-luvuilla hän kirjoittikin runoja ja beat-tyylisiä kirjoja, joita on 2000-luvulla myös saatu laajasti suomennettua. Koko uransa ajan Cohen onkin myös lauluja tehdessään ensin kirjoittanut tekstin runoksi, jota on sitten alkanut säveltää.
1967 Cohen muutti Yhdysvaltoihin luodakseen singer-songwriterin uraa. Hän hengaili Andy Warholin piirin kanssa ja esiintyi useilla folk-festivaaleilla. Columbia-levy-yhtiön pomo John Hammond
Folk oli tuolloin valtavan suosittua ja Cohenin debyyttialbumi Songs Of Leonard Cohen saavutti suosiota. Briteissä Cohenin debyytti viihtyi listoilla yli vuoden.
Cohenin ura jatkui suotuisissa merkeissä 70-luvun alun. Vuonna 1977 hän yhdisti voimansa hullun tuottajaguru Phil Spectorin kanssa. Levyllä käytettiin Cohenin aiempaa tuotantoa enemmän soittimia. Cohen itse piti levyä epäonnistuneena kutsuen sitä groteskiksi. Myöskään ostava yleisö pettyi levyyn. Vasta myöhemmin sitä on alettu arvostaa, vaikka se ei perinteistä Cohenia olekaan.
Levytyssessiot Spectorin kanssa olivat muutenkin haastavat. Cohen myöhemmin kertoi. että levyn miksauksesta oli ollut erimielisyyksiä ja Spector oli runtannut mielipiteensä läpi varsijousella tehostaen. Cohen antoi periksi taiteellisista arvoista ja piti henkensä.
80-luvun alun Cohen vietti hiljaiseloa. 1984 ilmestynyt Various Positions oli vahva paluu ja levy sisältääkin miehen suurimpiin hitteihin luettavat kappaleet Hallelujah ja Dance Me To The End Of Love. Biisistä tehtiin myös 90-luvulla uusintaversio.
Columbia ei kuitenkaan julkaissut levyä Yhdysvalloissa, koska Cohenin suosio oli alamaissa. Syystä tai toisesta Cohen on aina nauttinut kotimaassaan ja Euroopassa suurempaa suosiota kuin Yhdysvalloissa.
1990-luvun alussa Future-levy ja erityisesti Sharon Robinsonin kanssa kirjoitettu Everybody Knows-kappale toivat Cohenin nuoremmankin yleisön tietoisuuteen. Kappale soi menestyselokuvassa Pump Up The Volume sekä 1994 ilmestyneessä Exotica-leffassa. Muutamia levyn kappaleita käytettiin myös Oliver Stonen Natural Born Killers-elokuvassa.
1992 ilmestyneen The Futuren Cohen vetäytyi julkisuudessa. Hän tutustui buddhalaismunkkeihin ja muutti asumaan luostariin. Cohen myös alkoi käyttää dharmanimeä Jikan, joka tarkoittaa hiljaisuutta.
Cohen palasi julkisuuteen 2000-luvun alussa. 2001 ilmestyi Ten New Songs, jonka tekemisessä Sharon Robinsonilla oli varsin merkittävä rooli. Robinson tuotti levyn ja hän duetoi Cohenin kanssa lähes joka raidalla.
Ten New Songsilla Cohenin ääni on vahvimmillaan. Alkuaikojen baritonista on muodostunut lähes 70-vuotiaan miehen basso. Cohenin soundi on kuitenkin ehkä jopa parempi kuin hänen nuoruudessaan.
Ten New Songs oli niin arvostuksellinen kuin kaupallinenkin menestys. 2000-luvulla Cohen on innostunut enemmänkin olemaan esillä. 2004 hän julkaisi Dear Heather -levyn. 2008 Cohen lähti ensimmäiselle maailmankiertueelle 15 vuoteen. Huikean menestyksen saavuttanut kiertue poikkesi myös Suomessa.
Cohen kiertää maailmaa jälleen 2010. Cohen konsertoi Helsingissä 10. elokuuta.
Kaikki tietävät kuinka loistava muusikko Reggaelegenda Bob Marley aikanaan oli, mutta musiikillisten ansioiden lisäksi hän oli armoton häntäheikki. Tästä todisteena on 12 lasta kahdeksan eri naisen kanssa. Marleyn geenit olivat kohdallaan, koska miltei kaikki lapset ovat suuntautuneet tavalla tai toisella musiikkiin. Vain viisi Marleyn jälkeläisistä ei ole tehnyt työkseen musiikkia.
Marleyn vaimo Rita synnytti Bobille kolme lasta, lisäksi Bob adoptoi kaksi lasta Ritan suhteiden seurauksena. Avioliiton sisällä syntyneistä lapsista eniten mainetta ovat niittäneet Ziggy ja Shephen Marley.
Ziggy syntyi vuonna 1968 ja aloitti musiikillisen uransa jo 11-vuotiaana. Ziggyn ensimmäinen bändi Melody Makers esiintyi satunnaisesti ja alkuaikoina bändin taustalaulajina toimivat isosiskot Sharon ja Cedella . Ziggy soitti Melody Makerssissä vuoteen 2000 asti, jonka jälkeen hän lähti soolouralle. Ziggyn tuotokset ovat myyneet tasaisen hyvin. Henkilökohtainen huippusaavutus tuli kuitenkin vasta vuonna 2006 julkaistun Love Is My Religionin myötä, joka voitti Grammyn.
Neljä vuotta Ziggyä nuorempi Stephen Marley aloitti uransa vuonna 1996 ja on vieraillut useilla levytyksillä. Lähes nelikymppinen Stephenin ensimmäinen soololevy Mind Control tuli ulos vasta vuonna 2007. Levyllä vierailee myös velipuoli Damien Marleyn lisäksi Mos Def. Stephen ja Damien ovatkin tehneet tiivistä yhteistyötä aina.
Vuonna 1972 Janet Hunt synnytti Rohan Marleyn, joka ei ole tehnyt musiikkia. Nuorena Rohan pelasi amerikkalaistajalkapalloa yliopistossa, jossa Rohan tapasi Lauren Hillin. He ovat 15-vuotisen yhteiselonsa aikana tehneet viisi lasta, joten geenit musiikin tekoon ovat näilläkin penskoilla hyvät. Stephen Marleyn ura sai muuten lähtölaukauksen Lauren Hillin luotsaaman Fugeesin uusintaversiossa Bob Marleyn klassikosta No Woman, No Cry.
Vuonna 1975 Lucy Pounder saattoi maailmaan Bob Marleyn viidennen pojan Julian Marleyn. Julian on levyttänyt harvakseltaan kolme levyä, josta ensimmäinen tuli ulos vuonna 1996 ja viimeisin ilmestyi viime vuonna. Levyt eivät ole saavuttaneet suurta menestystä, joka sinäänsä on ihme, koska Julianin levyjä voi verrata Ziggyn tuotoksiin helposti.
Vuonna 1976 Anita Belnavis synnytti Ky-Mani Marley, joka aloitti uransa vuonna samaten kuten Julian vuonna 1996. Ensimmäinen levy Like Father Like Son koostui monista isä Bobin covereista. Vuonna 1999 julkaistiin The Journey, joka oli arvostelumenestys ja se myös myi kohtuullisen hyvin. Mutta vasta vuonna 2001 ulos tullut Many More Roads -levy toi Ky-Manille Grammy-ehdokkuuden parhaasta reggea-aktista. Ky-mani tosin hävisi palkinnon veljelleen Daminielle.
Vuoden 1976 Miss Maailman Cindy Berkshiren ja Bob Marleyn yhteisen yön tuotoksena syntyi Damien Marley, joka alkaa olla menestynein Marleyn lapsista. Damien on levyttänyt neljä levyä, joista viimeisin Distant Relatives julkaistiin keväällä 2010.
Bob Marley siirtyi ajasta ikuisuuteen 1981, mutta hän elää vahvasti yhä lastensa välityksellä.
Sadas postaus, aika menee nopeasti. Kuten tapoihin kuuluu Blogistaniassa, seuraa sata musiikillista faktaa allekirjoittaneesta. Kollega Jäisen Faijan sata paljastusta seuraavat, kun tasalukuja seuraavan kerran tulee täyteen. Faktojen joukkoon on ripoteltu subjektiivisesti valittuja maailman parhaita biisejä satunnaisessa järjestyksessä.
-----
1. En koskaan ole, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, suuremmin perustanut hevimusiikista.
2. Lähinnä tämä siis koskee tätä nykyistä "Suomi on hevikansaa"-meininkiä.
3. Wanha hevi (Black Sabbath, Dio, Led Zeppelin jne.) sen sijaan putoaa ongelmitta.
4. Heviluurankojen sijaan kaapistani löytyy useampi punk-luuranko. Parikymppisenä minulla oli jonkun aikaa jopa sinertävät hiukset.
5. Ne itse asiassa sopivat ihan hyvin.
6. Olen suuri Johnny Cashin ystävä, mutta varsinaisen Cash-herätyksen sain vasta Cashin kuoleman aikaan. Laitoin Man In Black -kokoelman soimaan tribuuttimielessä ja se avasi täysin uuden maailman eteeni.
7. Pidän paljosta sellaisesta musiikista, josta "minun ei kuuluisi pitää".
8. Esimerkiksi Avril Lavigne on meikän mielestä varsin relevanttia pop-rockia. Myös Kylie on monasti varsin hyvää musiikkia, muutenkin kuin ulkomusiikillisesti.
9. Minulla on piilotettu hiphop-menneisyys. Käsillä puhumisen kauteni loppui kuitenkin vajaassa kuukaudessa.
10. Pidän kuitenkin vanhasta räpistä. Public Enemy, NWA, Run DMC jne. ovat silkkaa rautaa.
11. Blingbling-rap, jossa kullan ja perseiden määrä on tärkeintä, ei kuitenkaan sytytä.
12. Tässä on jälleen joitakin poikkeuksia.
13. 90-luvun loppupuolella musiikinkuuntelussani oli pimeähkö kausi, jota voi kutsua myös Länäksi. Eli tuohon aikaan tuli seurattua Tommi Läntisen soolouraa melko ahkerasti.
14. Omistan suurimman osan Länän suomenkielisestä materiaalista. Myös miehen keikoilla tuli aikanaan käytyä suht usein. Live-esiintyjänä Länä on sitä paitsi mainettaan parempi.
15. Se maine ei toki juuri huonompi voisi olla.
16. Olen aina suhtautunut Bon Joviin neutraalin myönteisesti...
17. ...mikä ilmeisesti on itseään kunnioittavan musiikinkuuntelijan kohdalla paloittelumurhaan rinnastettava rikos.
18. En kuitenkaan tiedä, kumpi on pahempi rikos: Länä-menneisyys vai Bon Jovi -myönteisyys.
19. En ole koskaan ymmärtänyt, mikä siinä Radioheadissa on niin maailman parasta.
20. Suhtaudun Radioheadiin kuitenkin neutraalisti. Ei minulla bändiä vastaan ole mitään. En vaan ole syttynyt.
21. En myöskään ole ymmärtänyt, mikä Arcade Firesta tekee niin hypetetyn bändin. Olen yrittänyt ymmärtää, mutta en ole ymmärtänyt. Ehkä kuitenkin vielä joskus...
22. ...sillä kestihän minulta Velvet Undergroundinkin nerokkuuden tajuaminen kymmeniä ellei satoja kertoja.
23. VU on nerokasta musiikkia.
24. Nerokkaasta musiikista puheen ollen Simon&Garfunkelin Bridge Over Troubled Water -levy on melko varmasti parasta, mitä siinä genressä on koskaan tapahtunut. Täydelliseksi viljeltyä poppia.
25. Edelliseen jälkihuomiona, että Paul Simon on nero.
26. En ole koskaan ymmärtänyt yhtälöä tuntematon bändi=vähän myytyjä levyjä=automaattisesti hyvää musiikkia MUTTA tunnettu bändi+paljon isoja hittejä+radiosoittoa=liian tunnettu=automaattisesti huonoa musiikkia.
27. Yhtälö pätee esimerkiksi Anssi Kelaan...
28. ...joka alkoi olla paskaa musiikkia siinä kohtaa, kun Nummela oli myynyt noin 100 000 kappaletta.
29. Oikeastihan Anssi Kela on muuten varsin pätevä muusikko.
30. Miehellä on myös melkoisen hyvä huumorin- ja itseironiantaju.
31. Tuli tuossa ylempänä mouhottua, ettei hevi muka putoaisi. Wanhan hevanderin lisäksi 80-luvun sukkahousuhevi ja tukanpyöritysmetalli à la Twisted Sister tai W.A.S.P putoaa kyllä.
32. Nyrkkisääntönä: mitä härskimpi permanentti, sen parempi.
33. Edelliseen liittyen olen sitä mieltä, että aika monet artistit ja bändit ottavat itsensä nykyään liian vakavasti.
34. Ainakin tuntuu siltä, että 80-luvun pastellisävyt ruokkivat ihmisten itseironiaa nykyistä keskivahvaa synkistelyä enemmän.
35. Pidän huumorimusiikista sopivina annoksina. Erityisesti musiikkiparodiat ovat lähellä sydäntäni.
36. Kaikki huumorimusiikki ei ole hyvää.
37. Itse asiassa suurin osa on paskaa.
38. Eikä mikään ole niin sietämätöntä kuin paska huumorimusiikki.
39. Musiikin kuunteluni on kausittaista ja vuodenaikoihin sidottua. Vuosi toisensa perään palaan tiettynä vuodenaikana tietynlaiseen musiikkiin. Varmoja keväänmerkkejä on esimerkiksi se, että alan noin huhtikuussa bongata nuoria brittityttöjä.
40. Tätä kautta on löytynyt mm. Joss Stone, Lily Allen, Amy Winehouse, Kate Nash ja Katie Melua.
41. Edelliseen liittyen jossain vaiheessa kesää tulee kuultua/kuunneltua Alanis Morissetten You Oughta Know'ta ja tunnettua itsensä teiniksi.
42. En teininä edes kuunnellut Alanista, eikä siihen liity mitään muistoja, mutta jostain syystä aina palaan 90-luvun puoliväliin mielessäni, kun tuon kuulen.
43. Tasaisin väliajoin pelkään vanhenevani ja huomaavani, etten osaa enää innostua uudesta musiikista.
44. Pelkään myös, että maailmasta katoaa oikeasti hyvä musiikki, maailmaan jää vain huono musiikki ja maailman valo sammuu hyvän musiikin mukana.
45. Tållä hetkellä molemmat pelkoni ovat turhia. Maailmassa tehdään tällä hetkellä aika paljon hyvää uutta musiikkia.
46. Ja näköjään minulla on edelleen kyky innostua uudesta musiikista.
47. Siitä kertonee se, että viimeisen runsaan parin vuoden aikana olen enemmän ja vähemmän innostunut mm. Gaslight Anthemista, Frank Turnerista, Nationalista, Midlakesta, Rise Againstista, Me First& The Gimme Gimmesta ja monesta muusta.
48. Kannatan fyysistä levyä....
49. ...joka on mielellään hankittu paikallisesta levykaupasta.
50. Olen valmis maksamaan hieman enemmän levyistä vain tukeakseni fyysisiä levykauppoja.
51. Suureksi osaksi tämä johtuu siitä, että pidän levykauppojen tunnelmasta.
52. Se ei varsinaisesti vaikuta musiikinkuunteluuni, mutta olen huomannut helpommin pitäväni uudesta musiikista, jos sen tekijä antaa itsestään edes suunnilleen täysipäisen kuvan julkisuudessa.
53. Olen haaveillut levykaupan perustamisesta. Siellä hinnoiteltaisiin levyt täysin subjektiivisesti. Mitä parempi levy, sen kalliimpi.
54. En usko, että hinnoittelupolitiikallani Born To Runia olisi kenelläkään varaa ostaa.
55. Tarvitsisin lottovoiton pesämunaksi kaupan perustamiseen, sillä en varmaan pystyisi ikinä myymään yhtään levyä...
56. ...sillä en ole koskaan myynyt yhtään levyä.
57. Tuplakappaleita sen sijaan olen lahjoittanut eteenpäin.
58. Pystyn sietämään lähes mitä musiikkia tahansa. Monotoninen trance ja norjalainen kirkonpolttometalli eivät hirveästi iske.
59. Jälkimmäistä arvostan enemmän, sillä yleisesti ottaen arvostan enemmän oikeilla soittimilla soitettua musiikkia.
60. Koneet ovat ihan kiva mauste joskus, mutta mielestäni oikeiden soitinten soittaminen vaatii enemmän kuin tietokoneen käyttö.
61. Musiikillinen suvaitsevuuteni on lisääntynyt iän myötä.
62. Nykyään tulee siis löydettyä hyviä puolia ja arvostettua myös sellaisesta musiikista, jota en varsinaisesti kuuntele.
63. En ymmärrä hipster-poseeraajia, joiden on pakko tykätä vain siitä, mikä nyt on yleisen mielipiteen mukaan tämän viikon kova juttu.
64. Nykyään kuuntelen enemmän uutta musiikkia kuin koskaan aikaisemmin.
66. Ei kai siis ihme, että High Fidelity on yksi suosikkileffoistani. Samaistun kovasti tyyppiin, joka pyytää Brucelta neuvoja naisasioissa.
67. Jos se ei ole käynyt vielä selväksi, Bruce on kovin kaikista...
68. ...ja Jungleland maailman paras biisi koskaanikinämissään.
69. Muutenkin olen friikahtanut kaikenlaisiin musiikkileffoihin. Spinal Tap, Howard Stern, Almost Famous, Ray, Stoned... Kaikki käy.
70. Musiikin lisäksi kirjoittaminen on minulle älyttömän tärkeää.
71. Parhautta onkin, jos ne saa yhdistettyä esim. ammatillisesti.
72. Olen aina tiennyt, mitä haluan tehdä. Sen "uskaltamiseen" on vaan mennyt aikaa.
73. En kuitenkaan ota asiasta paineita. "Harhapoluiltakin" on jäänyt kaikenlaista hihaan.
74. Haluaisin käydä nykyistä enemmän keikoilla, mutta ajoittain esimerkiksi laiskuus tai halu nukkua ajavat edelle.
75. Jotenkin paradoksaalista kuitenkin, Turku (ja Suomi) tuntuvat keikkatarjonnaltaan toisinaan liian pieniltä.
76. Olisikin kiva asua New Yorkissa, Lontoossa tai muussa paikassa, jossa keikkatarjonta olisi lähes loputonta.
77. Olen diskofiili.
78. En kuitenkaan kerää levyjä niiden rahallisen arvon takia. Levyt ovat minulle käyttötavaraa.
79. Olen salaa vähän ylpeä levykokoelmastani.
80. Sen koko on joitakin tuhansia.
81. Olen hieman materialisti. Pidän fyysisistä levyistä.
82. Olen vanhanaikainen ja taistelen loppuun asti (hiljaa sisälläni) digitaalista musiikkia vastaan.
83. Myönnän kyllä, että netti on helpottanut älyttömästi uuteen musiikkiin tutustumista.
84. Mutta ajatus, että musiikki olisi pelkkiä bittejä, etoo.
85. Fyysisten levyjen hipelöinti on rentouttavaa.
86. Kun olen stressaantunut, järjestän useimmiten levyjäni.
87. Psykologit ehkä näkisivät jonkun salatun yhteyden siis elämäni ja levyhyllyni välillä.
88. Elämäni on siis monipuolista, kirjavaa, pääosin mukavaa ja ajoittain vähän häiritseviä elementtejä sisältävää.
89. Elämäni paras kesä (toistaiseksi) oli 2008. Kolme viikkoa Brucen perässä, keikka joka toinen päivä.
90. Kyllästyinkö?
91. EN!
92. Musiikki on vienyt minut moniin paikkoihin, joihin en varmaankaan olisi muuten päätynyt.
93. Matkustelu keikkojen perässä on parasta. Siinä jälleen yksi juttu, missä voi kaksi hyvää juttua yhdistää.
94. Yleensä jaksan puhua musiikista loputtomasti. Elämäni parhaat musiikkikeskustelut olen käynyt isäni kanssa autossa. Kiitos niistä.
95. Toisinaan olen kyllä ihmisallerginen, mutta silloin en jaksa puhua kenenkään kanssa yhtään mistään.
96. Toisinaan blues on parasta mitä maailma päällään kantaa. Toisinaan taas soul. Jos joku muu.
97. Kuuntelen musiikkia täysin fiilispohjalta. Joskus joku suosikkibändikin saattaa jäädä pitkähköksikin ajaksi hyllyyn ilman huomiota.
98. Joskus käy myös niin, että huomaa biisin/bändin/levyn olevan hyvä, mutta se ei pääse oikeuksiinsa, koska oma fiilis on väärä.
99. Kuuntelen musiikkia jatkuvasti, mutta en osaa itse soittaa mitään. En tiedä haluaisinkokaan. Yksinkertaisista biiseistä on helpompi digata, kun ei tarvitse miettiä, miten helppo se on soittaa. Musiikin synnyttämä fiilis on tärkeintä.
2000-luvun alussa Ryan Adams ponnahti Jenkkien uudeksi singer-songwriter-jumalaksi. Perinteisen laulaja-lauluntekijämusiikin lisäksi hän on monipuolisella urallaan tehnyt mm. countrya, punkkia ja metallia. Yleensä Adams lokeroidaan alternative countryksi tai americanaksi.
Adams on eräs tämän vuosituhannen tuotteliaimmista lauluntekijöistä. Omissa nimissään hän on 2000-luvulla julkaissut pitkälle toistakymmentä albumia ja pelkkinä nettiversioina muutamia levyjä. Lisäksi hän on julkaissut eri pseudonyymeilla mm. punkkia (The Finger yhdessä Jesse Malinin kanssa) ja death metal parodiaa(Werewolph), tuottanut mm. Jesse Malinin ja Willie Nelsonin albumeita sekä vieraillut useilla levyillä. Julkaistujen materiaalien lisäksi miehen huhutaan tehneen lukuisia julkaisemattomia levyjä valmiiksi. Adams levytystahtia onkin usein verrattu Neil Youngin vastaavaan.
Tuotteliaisuuden kääntöpuolena on levytysten epätasainen laatu. Adams on kiistatta äärimmäisen lahjakas lauluntekijä, mutta nopeasti tehdyt ja julkaistut levyt ovat jääneet useimmiten epätasaisiksi kokonaisuuksiksi. Joukkoon toki mahtuu nerokkaita levyjä (Heartbreaker, 2001 julkaistu Gold sekä 2003 julkaistut EP:t Love Is Hell 1&2), mutta pienellä maltilla Adamsilla olisi kyky julkaista pelkästään timanttista materiaalia.
Toki epätasaiseen laatuun yhtenä syynä on myös Adamsin huume, alkoholi ja lääkeriippuvuus. 2006 hänen onnistui vieroittautua valiumterapian avulla.
Ilmeisten kykyjensä, mutta keskinkertaisen katalogin vuoksi Adams onkin saanut melkoisen tuhlaajapojan maineen. Vuosituhannen alussa hänen jalkojensa juuressa oli niin kriitikot, yleisö kuin kollegatkin Elton Johnista alkaen. Sädekehä kuitenkin on murentunut ajan kuluessa epätasaisen tuotannon ja Adamsin hankalan persoonallisuuden takia.
Malttamattomuuteen yksi syy lienee Adamsin Neil Young -fanitus. Hän on usein kertonut haluavansa luoda samanlaisen uran kuin Young, joka tekee mitä haluaa muotivirtauksista pätkääkään välittämättä.
David Ryan Adams syntyi syyskuun 21. päivä 1974 Jacksonvillessä Pohjois-Carolinassa. Adamsin ensimmäinen kosketus kirjoittamiseen oli isoäidin kirjoituskoneella alle kymmenen vanhana kirjoitetut tarinat ja runot. Hän ihaili suunnattomasti mm. Edgar Alan Poeta sekä Jack Kerouacia.
15-vuotiaana hän alkoi kirjoittaa järjestelmällisemmin lauluja ja perusti ensimmäisen bändinsä The Patty Dyke Syndrome. Bändi herätti kotikaupungissaan huomiota ja Adams toivoi suosion kasvun jatkuvan, kun hän muutaman vuoden päästä muutti Raleighiin.
Toisin kuitenkin kävi. PDS:n lupaavasti käynnistynyt ura tyrehtyi ja niinpä bändi hajosi. Osasyynä oli myös Adamsin halu tehdä PDS:ää melodisempaa musiikkia.
Adams perusti alt.countrybändi Whiskeytownin. Esimerkiksi Gram Parsonsin suuntaan kumartava yhtye julkaisi kolme varsinaista levyä, joista viimeisimmän tosin postuumisti vasta vuonna 2001. Whiskeytown saavutti 90-luvun lopulla countrypiireissä yleisöä ja siitä oltiin leipomassa alt.countryn Nirvanaa. Bändi kuitenkin hajosi kuitenkin ennen vuosituhannen vaihdetta ja Adams jatkoi musiikillista matkaansa.
Soolodebyytti Heartbreaker ilmestyi 2000. Perusvireeltään alakuloinen levy on kokonaisuutena eräs Adamsin uran yhtenäisimmistä levyistä. Toisaalta kaihoisissa rakkaustarinoissa on yleensä pieni kultareunus jollaista Whiskeytownin materiaalissa harvemmin oli. Rauhallisia rakkauslauluja rytmittää pari roimempaa menopalaa kuten To Be Young (Is To Be Sad, Is To Be High) ja Shakedown On The 9th Street.
2000-luvun alun Heartbreaker ja Gold nostivat Adamsin uuden amerikkalaisen lauluntekijäsukupolven kärkinimeksi. Näiden jälkeen mieheen kohdistuneet kovat odotukset ovat jääneet lunastamatta. Monet kriitikot ovatkin myöhemmin syyttäneet Adamsia vain halvaksi kopioijaksi, joka tekee pastisseja rakastamastaan musiikista. Vaikutteet ovat kiistatta Adamsin musiikissa usein selvästi esillä. Se onkin sitten näkökulmakysymys, onko vaikutteiden bongaaminen ärsyttävää vai hauskaa hupia.
Goldin avausraita New York New York oli omiaan nostamaan Adamsin suosiota ja se otettiinkin syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen yhdeksi virallisista hengenkohotusbiiseistä. Biisin musiikkivideo on muuten viimeinen musiikkivideo, jolla kaksoistornit näkyvät. Video kuvattiin vain muutama päivä ennen terrori-iskua.
2004 muutaman soololevyn jälkeen Adams kokosi ympärilleen jälleen bändin, joka sai nimekseen Cardinals. Perinnetietoista countrylla maustettua rockia soittava bändi teki muutaman hyvän levyn, kunnes Adams yllättäen ilmoitti 2008 lopettavansa musiikin tekemisen ja keskittyvänsä romaanien kirjoittamiseen.
Adams on ehtinyt julkaista kaksi kirjaa, mutta musiikkiurakaan ei varsinaisesti ole ollut jäissä, vaikka omalla nimellään mies ei olekaan julkaissut musiikkia. Hän on mm. vieraillut Cowboy Junkiesien levyllä, työstänyt Aussilaulajatar Krista Polveren levyä ja julkaissut biisejä pseudonyymien Warewolph, Sleazy Handshake ja Orion alla.
Taannoin Adams ilmoitti Facebookissa työstävänsä myös omalla nimellään uutta materiaalia, jonka pitäisi tulla ulos ensi vuoden puolella. Adams on myös vihjaillut julkaisevansa aiemmin julkaisematta jääneitä levyjään ja kasaavansa Whiskeytownin uudelleen. Se siitä musiikkiuran lopettamisesta...
Hyvä levyvuosi vaan jatkuu. Ärräpää Orchestra on varmaan tuntemattomammasta päästä, mutta se ei uuden kiekon arvoa vähennä. Up To My Ears In Snow on kokoonpanon nykyinkarnaation toinen täyspitkä levy.
Alunperinhän kokoonpano on peräisin jo 70-luvun puolestavälistä, jolloin se operoi nimellä Roxette. 80-luvulla eräs muotitietoinen ruotsalaisduo nappasi sitten nimen itselleen, joten nimi meni sitten vaihtoon ja saavutti nykyasunsa.
Ärräpäät soittaa perinnetietoista blues-rockia. Yhtyeen suurin esikuva on Dr. Feelgood, joka kieltämättä musiikissa kuuluu. Yksinkertaisuus ja konstailemattomuus ovat aina hyvästä. Kun ne yhdistää vanhaan ränttätänttä-perinteesen, lopputulos on väistämättä kunnossa.
Runsas 1500 ihmistä löysi tiensä Turkuun Uittamon paviljongin tuntumaan lauantaina. Heinäkuun ensimmäinen helteetön päivä ei juhlatunnelmaa latistanut vaan toista kertaa järjestetty Ilmiö vietiin läpi varsin välittömässä ilmapiirissä. Monia tuttuja näkyi ja muutenkin tuntui siltä, että kyseessä oli vain tavallista isompi kaveripiirin kokoontuminen.
Myös bändit olivat mainioita. Liekki, Magyar Posse, Cleaning Women... Varsinkin Laineen Kasperi Palavine kaupunkeineen sekä torviin vahvasti tukeutunut ulkomaanelävä Markscheider Kunst ansaitsevat virtuaalisen hatunnoston jälkikäteenkin, vaikka jälkimmäisen keikka jäikin harmillisen lyhyeksi bändistä tai järjestäjistä riippumattoman myöhästymisen vuoksi.
Isommilla festareilla odottelua/välimatkoja väistämättä tulee. Uittamon paviljongin liepeet ovat sen verran kompaktit, että seuraavan bändin pystyi hyvin kuulemaan, vaikka viereisellä lavalla lopettanutta bändiä olisi seurannut eturivissäkin.
Kaiken kaikkiaan mainio tapahtuma, jolle uskaltaa alan hurjasta kilpailusta huolimatta povata lupaavaa tulevaisuutta. Kasvunvaraakin lienee olisi, mutta sitten tulisi tilan rajoitukset vastaan. Toivoa sopiikin, että Ilmiö ei lähde hallitsemattomasti kasvattamaan volyymiään. Isojen festarisarjassa leikitään tällä hetkellä tulella, eikä Ilmiönkään tulevaisuus olisi kovinkaan turvattu isommissa painoluokissa.
Ja vaikka Ilmiö isompanakin festarina vakiinnuttaisi asemansa, olisi surullista nähdä profiilin muuttuvan "kaiken kansan festivaaliksi" ala DBTL. Sitten voisi vain muistella festivaalin alkuaikoja, kun "kaikki oli paremmin".
Niin ja DBTL... No, se on tällä viikolla. Matti ja Teppo, Mamba, Yö... Kaikki parhaat vaihtoehtobändit siis.
Alkujaan Le Tigre perustettiin Bikini Kill-bändin perustajan Kathleen Hannan sooloprojektin Julie Ruinin taustabändiksi live-keikoille. Hanna on eräs ns. riot grrrl -liikkeen keskeisimpiä hahmoja. Ko. ryhmittymän löyhänä päämääränä oli tuoda naisnäkökulmaa 90-luvun lopulla Pohjois-Amerikassa vahvasti mieskeskeisenä eläneeseen indie-skeneen.
Hannan aiempien projektien tavoin myös Le Tigre on korostuneen feministinen bändi. Hannan lisäksi triossa soittavat JD Samson ja Johanna Fateman. Musiikkiuran lisäksi kaikki bändin jäsenet ovat olleet aktiivisia naisten aseman puolesta puhujia. Hanna esimerkiksi on toiminut naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastustaneen organisaation keskeisiä hahmoja. Samson puolestaan on ollut aktiivinen homojen oikeuksien ajaja. Debyyttilevyllä bändi kunnioittaakin monia maailmanhistorian tärkeitä naisia kappaleella Hot Topic.
Debyyttilevyllä bändissä soitti myös, joka on tullut tunnetuksi myös elokuva-alalla, mutta hän lähti ennen 2001 julkaistun Feminist Sweepstakes ilmestymistä. Tämän jälkeen aiemmin bändissä kiertuejäsenenä ollut Samson otettiin täysvaltaiseksi jäseniksi.
New Yorkissa perustettu Le Tigre musiikissaan punkkia, elektroa ja syntikoita kantaaottaviin lyriikoihin, joissa tapetilla on naisten asema. Bändin live-esiintyminen on myös varsin visuaalista.
Debyyttilevy Le Tigre on paljon velkaa 1980-luvun new wave-musiikille. Hannan laulu on monipuolisempaa kuin Julie Ruinin tuotannon aikaan. Ajoittain Hannan fraseeraus tuokin mieleen Blondien Debbie Harryn.
Kaikkiaan Le Tigre on julkaissut neljä albumia. Viime vuosina Le Tigre ei ole omalla nimellään julkaissut uutta materiaalia, mutta se on työskennellyt muiden muusikoiden taustalla studiossa. 2006 bändi soitti Yoko Onon Yes, I'm A Witch -albumin Sisters O Sisters -raidalla. Myös Christina Aguileran Bionic-levyn My Girls-biisissä voi kuulla Le Tigren soittavan.
Viime aikoina Suomessa on ollut melko kivasti tarvetta aurinkolaseille. Tämän vuoksi tai tästä huolimatta hairahduin pari iltaa sitten hittiradiokanavalle ja annoin kertoa itselleni, että Joustavan ja Kookkaanpuoleisen H:n hitti Satoi tai paistoi taitaa olla jonkunmoinen hitti. Tähän tapaan:
Melko ankea renkutus siis kaikin puolin. Jonkun verran huonompi jopa kuin Mikä boogie, jossa sentään oli tietty huumoriarvo. Tämä palautti kuitenkin mieleen, että onhan maailmassa tehty hyviäkin aurinkolasibiisejä. Suomessa Eput hoitivat tämän aiheen kotiin jo 30 vuotta sitten.
Ja Corey Hartinkin kasariklassikosta on jo yli neljännesvuosisata. Onhan noita aurinkolasibiisejä enemmänkin, mutta juuri nyt eivät pälkähdä päähän. Koskahan itse asiassa on viimeksi tehty hyvä aurinkolasibiisi?? Ehkä aihepiirin päivitys siis oli paikallaan, mutta olisihan sen voinut tehdä...no, paremmin.
21.7.2010 Jaakko Laitinen & Väärä raha villitsi Bar Kukassa osana Lieve Ilmiö –tapahtumaa. Mies mustissa ja Daddy cool jututtivat miestä juuri ennen keikkaa.
Haastattelussa: Jaakko Laitinen
Sessions: Jaakko Laitinen - Hän ei lemmi mua
Jaakko Laitinen & Väärä raha live in Bar Kuka
Vertailun vuoksi livetaltiointi Bar Kukan keikalta.
Jukka Poika kävi uuden levynsä Kylmästä lämpimään julkaisuviikolla pyörähtämässä lasten rockfestivaaleilla Seikkis Rockissa. Edes ukonilma ei saanut lapsellista väkeä pois festivaalitunnelmasta, kun Jukka Poika kapusi lavalle ja heitti hyväntuulisen keikan. Uudelta levyltä kuultiin kappaleet Mielihyvää ja Kylmästä lämpimään, kun vanhemmasta tuotannosta lanteita keinutti mm. Pläski, Hän tahtoo huussin ja Rullaan.
Mietin hetken kuinka hyvin Jukka Pojan tuotanto taipuu lapsille, mutta kyllähän se upposi. Vanhemman tuotannon ehkä aavistuksen verran naiivit sanoitukset toimivat oikein hyvin perheen pienempiin. Jukka Pojalla on kolme lasta ja olisi mielenkiintoista tietää onko hän testannut keikkasettinsä pienokaisillaan ennen.
Settilista todennäköisesti on huomattavasti erilainen, kun Jukka Poika soittaa vanhemmalle yleisölle. Kylmästä lämpimään -levy on miehen parasta tuotantoa, joten suosittelen lämpimästi tsekkaamaan, jos siihen on mahdollisuus.
Jukkahan on muuten jälleen ensiviikolla Turussa, tällä kertaa DBTL:ssä. Menkää ja keinukaa!
Britti singer-songwriter David Gray ei ole koskaan kuulunut maailman suosituimpien tai tunnetuimpienkaan artistien joukkoon. Suurempaa suosiota perinteistä laulaja-lauluntekijämusiikkia 90-luvun alusta lähtien tehnyt Gray on saavuttanut lähinnä White Ladderin Babylon-hitillä, vaikka levyjä on tullut tasaisesti muutaman vuoden välein.
Gray syntyi 1968 Salen pikkukaupungissa Manchesterin lähellä Englannissa. Grayn perhe muutti kuitenkin Walesiin Davidin ollessa yhdeksän vanha. Teinivuodet kuluivat Walesissa, kunnes David muutti Liverpooliin, kun hän meni yliopistoon.
80-luvun alussa Gray soitti lukuisissa punkbändeissä. Samaan aikaan hän myös aloitti laulujen kirjoittamisen, josta sitten muodostuikin Grayn omimmaksi alueeksi.
Yliopisto-opintojen jälkeen mies muutti Lontooseen, jossa sai lopulta levytyssopimuksen Hut Recordsilta. Vuonna 1992 ilmestyi Grayn debyyttisingle Birds Without Wings.
Grayn ensimmäiset soololevyt, vuoden 1993 A Centuty Ends ja 1994 ilmestynyt Flesh, herättivät huomiota kriitikkojen keskuudessa ja varsinkin Britannian folk-piireissä ne keräsivät arvostusta osakseen. Kaupallinen menestys ei kuitenkaan ollut mairitteleva. Niinpä Gray sai lähteä levy-yhtiön listoilta, vaikka varsinkin Irlannissa mies oli No Disco-tv-ohjelman ansiosta melkoinen kulttitähti.
1996 julkaistulle kolmoslevylle Gray uudistui maltillisesti. Aiemmat levyt hän oli tehnyt aivan omin voimin ja tuloksena olivat olleet täysin akustiset folk-levyt. Sell Sell Sell -kiekolla Grayn kanssa soitti bändi ja musiikillista ilmaisua ruuvattiin sähköisempään suuntaan. Gray myös julkaisi levyn ilman levy-yhtiöiden tukea.
Lopputulos oli folkin, aor-rockin ja elektronisten sävyjen yhdistelmä. Se oli tyyli, jota Gray edelleen jalosti myöhemmillä levyillään. Sell Sell Sell keräsi kriitikoilta jälleen kiitosta, mutta edellisten levyjen tapaan myyntiluvut eivät taivaisiin kohonneet. Late Night Radio soi tosin ahkerasti radiossa.
Neljännestä albumista White Ladder tuli Grayn uran toistaiseksi suurin menestys. Sillä on suurin osa Grayn tunnetuimmista lauluista kuten melankoliset Sail Away, My Oh My, Please Forgive me ja This Year's Love. Levyn suurin hitti oli kuitenkin Babylon, joka soi ahkerasti radioissa 90-luvun lopulla useissa maissa. Siitä tuli myös Grayn ensimmäinen listahitti. Myös Yhdysvalloissa levy oli suosittu. Atlantin takana se julkaistiin Dave Matthewsin ATO-yhtiön ensimmäisenä levynä.
2000-luvulla Gray on julkaissut levyjä parin vuoden välein, mutta White Ladderin menestys on jäänyt uusimatta. Työtä miehellä on kuitenkin piisannut musiikin parissa. 2007 hän esiintyi toisen singer-songwriterin Damien Ricen kanssa Live Earth -tapahtumassa.
Grayn seuraava levy kantaa nimeä Foundling. Tupla-albumi ilmestyy elokuun puolessa välissä 2010.
21.7.2010 Joose Keskitalo esiintyi täydelle tuvalle Bar Kukassa osana Lieve Ilmiö –tapahtumaa. Mies mustissa ja Daddy cool jututtivat miestä juuri ennen keikkaa.
Haastattelu
Sessions part 1:
Joose Keskitalo esittää Rock City Sessionsin ensimmäisessä osassa kappaleen Valoa ikkunasta.
Sessions part 2:
Joose Keskitalo esittää Rock City Sessionsin toisessa osassa vanhan kansanlaulun.
Buena Vista Social Club on levy, joka vain tapahtui. Musiikkitaivaan tähdet olivat suotuisassa asennossa ja oikeat ihmiset kohtasivat oikeaan aikaan.
Buena Vista Social Club ei ole bändi ollenkaan. Se on kollektiivi kuubalaisia pitkän linjan muusikoita, joka 90-luvun lopulla yllättäen löi läpi kansainvälisesti lähes jokaisessa maapallon kolkassa. Vuoden 1997 albumi myi lähes kymmenen miljoonaa. Julkaisun jälkeen muusikoita vietiin hurjaa tahtia ympäri maailmaa. He esiintyivät muun muassa loppuunmyydyssä Carnegie Hallissa New Yorkissa. Muusikoista tehtiin myös Wim Wendersin ohjaama elokuva.
Buena Vista Social Club sai nimensä Havannassa ennen Fidel Castron valtakautta toimineen yökerhon mukaan, johon pääsivät vain tarkkaan valitut jäsenet sisään. Musiikkielämä oli varsin vilkasta Havannassa ennen vuoden 1959 vallankumousta.
Ryhmän alkuperäisenä liiderinä toiminut Desi Arnaz saavutti suosiota myös Kuuban ulkopuolella esiintyjänä ja näyttelijänä, mutta monet Kuuban parhaista soittajista eivät koskaan saaneet mahdollisuutta maansa rajojen ulkopuolella. Arnaz ei kuitenkaan ollut mukana 90-luvun projektissa, sillä hän kuoli jo 1986.
Jenkkikitaristi Ry Cooderilla oli merkittävä rooli 90-luvun Buena Vista Social Clubin kansainvälisessä menestyksessä. Aiemmin mies oli musiikillisilla matkoillaan tehnyt yhteistyötä mm. malilaisten muusikoiden kanssa. 1996 Cooder matkusti Kuubaan tekemään dokumenttia paikallisesta musiikkikulttuurista ja tapasi lukuisia alkuperäisiä Buena Vistassa soittaneita muusikoita, joista monet olivat jo 80-90-vuotiaita.
Useiden urat olivat tyssänneet Castron hallituksen alla ja elivät unohdettuina. Vallankumouksen jälkeen Kuubassa aloitettiin massiivinen kampanja, jossa suurin osa maan yökerhoista lopetettiin, koska ne edustivat paheellista elämäntapaa. Soittamista työttömiksi joutuneet muusikot eivät kuitenkaan koskaan jättäneet.
Cooder innostui vanhoista legendoista ja yhdessä Juan Marcos Gonzalesin kanssa he kasasivat Buena Vista Social Clubin. Cooder myös tuotti Buena Vista Social Clubin levyn. Lopputulos on huikea ja siitä todella kuulee vanhojen miesten soittamisen riemun. Levy on myös oiva aikamatka kuubalaisten yökerhojen kultakaudelle 50-luvun alussa.
Myös onnellisia sattumia levynteossa ilmeni. 50-luvun hitin De Camino a la Verada kävi laulamassa kappaleen alkuperäinen tekijä Ibrahim Ferrer. 72-vuotias Ferrer sattui olemaan päiväkävelyllä studion luona, hän kävi laulamassa biisin yhdellä otolla ja jatkoi tämän jälkeen kävelyään. (Voi olla, että stooria on vähän väritetty, mutta onko sillä väliä onko tarina totta?)
Levyä seurasi pitkä maailmankiertue, joka ulottui mm. Pori Jazziin. Levy myös pokkasi valtavan määrän erilaisia palkintoja. Uutta levyä ei kuitenkaan koskaan alettu tehdä. Ehkä hyvä niin. Carnegie Hallin keikka julkaistiin 2000-luvulla.
New Yorkista ponnistava Fun Lovin' Criminals sekoittelee musiikissaan hip-hopia, alternative rockia ja blues-sävyjä. Bändin musiikissa kuulee urbaanin suurkaupungin sykkeen ja FLC on jälleen yksi lenkki siinä New York-bändien listassa, jotka musiikissa kuulee Ison Omenan katujen äänen. Fun Lovin' Criminalsin sanoituksissa käsitellään usein yhteiskunnan varjopuolia kuten huumeita, järjestäytynyttä rikollisuutta, köyhyyttä ja väkivaltaa.
Bändi on pariin otteeseen kolkutellut megasuosion ovia, mutta varsinkin 2000-luvun alun jälkeen FLC on ollut enemmän pienen diggaripiirin juttu. Sekä musiikillisesti että kehitystarinaltaan Fun Lovin' Criminalsilla onkin paljon yhteistä 90-luvun alulla Philadelphiasta lähtöisin olevan G. Love&Special Sauce -ryhmän kanssa.
Bändin perustivat 1993 basisti Fast ja rumpali Steve. He olivat tutustuneet käydessään koulua Syracusessa. Kouluaikoina heillä oli tecnobändi. New Yorkiin muutettuaan he tapasivat kitaristi/laulaja Hueyn ja perustivat FLC:n.
Debyyttilevy Come Find Yourself ilmestyi alkuvuodesta 1996. Levyn myi mukavasti ja varsinkin Scooby Snacks oli iso hitti, jossa käytettiin sampleja mm. Tarantinon leffoista Pulp Fiction ja Reservoir Dogs. Scooby Snacks on edelleen Fun Lovin' Criminalsin suurin hitti.
Se on jopa niin selkeästi bändin tuotannon tunnetuin biisi, että koko bändi olisi helppo tuomita yhden hitin ihmeeksi, eikä sekään mielipide olisi täysin perusteeton. Jotkut pitävätkin bändiä vain huonona Beastie Boys -kopiona.
FLC-debyytin suurin ansio ei olekaan valtaisa hittipotentiaali tai yllätykselliset musiikilliset ratkaisut. Tärkeintä on levyn fiilis. New York on vahvasti läsnä myös biisien sanoituksissa. Enemmän ja vähemmän suoria viittauksia löytyy pitkin levyä. Käsitellyksi tulevat niin yksi kaupungin metrolinjoista (Bombin' The L), Coney Island (Coney Island Girl) kuin Nykissä 1960-luvusta eteenpäin vaikuttanut mafiapomo John Gottikin (King Of New York).
Puolitoistavuotta debyytin jälkeen Fun Lovin' Criminals julkaisi 100% Colombian -levyn. Se ja seuraavana vuonna ilmestynyt fiilistelylevy Mimosa, joka sisälsi uusintaversioita vanhoista biiseistä ja covereita, saivat kriitikoilta debyyttiä suotuisamman vastaanoton varsinkin Euroopassa. Vanhalla mantereella FLC on jostain syystä aina saanut paremman vastaanoton kuin kotimaassaan. Suuria myyntilukua levyt eivät kuitenkaan saavuttanut, vaikka levyt sinänsä kelpo kamaa ovatkin.
2001 bändin Loco-albumi saavutti suurta suosiota Suomessa ja ympäri Eurooppaa Locon biisejä veivattiin radioaalloilla tiuhaan tahtiin. Samaisena vuonna bändi pyörähti myös Turussa DBTL:n pääesiintyjänä. (Ja alle kymmenessä vuodessa DBTL:ssa FLC:sta on tultu Yöhön, Mambaan ja Lauri Tähkään...)
Locon jälkeen Fun Lovin' Criminals on painunut pinnan alle niin meillä kuin muuallakin. Bändi on kuitenkin jatkanut toimintaansa koko 2000-luvun ja julkaissut uutta materiaalia tasaiseen tahtiin. Tuorein levy Classic Fantastic, ilmestyi aiemmin tänä vuonna.
1990-luvun puolenvälin ja lopun Brittipop-aallon kirkkain ja menestynein nimi on Oasis. Samoihin aikoihin kansainväliseen menestykseen nousivat myös mm. Blur, Suede ja Verve, mutta manchesterilaisbändi oli monista bändeistä suosituin.
Oasis ei musiikissaan keksi pyörää uudelleen, mutta tekee omaleimaista musiikkia yhdistämällä lukuisia elementtejä aiemmin vaikuttaneista Brittibändeistä. Oasiksen kitaravetoisessa musiikissa kuuluu esimerkiksi sellaiset bändit kuin Beatles, Rolling Stones, Kinks ja The Who. Oasis myös kierrättää vanhoja hittejä onnistuneesti. Esimerkiksi debyyttilevyn Cigarettes And Alcoholin riffi on napattu T. Rex-klassikosta Bang a Gong eli Get It On ja Fade Awayssa lainataan Whamin Freedom-biisiä.
Musiikillisten avujen lisäksi Oasiksen mainetta pönkitti aikanaan paheellinen ja vaarallinen imago, joka kiteytyy Gallagherin veljesten Noelin ja Liamin räjähdysherkkään kemiaan.
1990-luvun puolivälissä grunge oli "kuollut" Kurt Cobainin mukana, joten musiikkikentällä oli tilaa ja tilausta uusille sankaritarinoille. Grungen jättämän aukon täyttäjäksi tuli brittipop (ja Jenkeissä skeittipunk, mutta se on toinen tarina).
Oasis perustettiin Manchesterissa 1993. Alunperin bändissä soittivat Liam Gallagher, Paul Arthurs, Paul McGuigan sekä Tony McCaroll. Noel Gallagher oli tuohon aikaan Inspiral Carpets -nimisen poppoon kitarateknikkona. Hän palasi kuitenkin kotiin Manchesteriin ja sai kuulla, että veli on pistänyt bändin kasaan. Noel otettiin bändiin, vaikka tämä lateli tiukat ehdot esimerkiksi sen suhteen, että hän halusi vastata bändin biiseistä. Noelin mukana bändin nimeksi vaihtui Oasis.
Soitettuaan runsaasti keikkoja pienillä klubeilla bändi istutti levy-yhtiöpomo Alan McGeen alas ja pakotti tämän kuuntelemaan Oasiksen demon. McGee oli vaikuttunut ja Oasis sai levytyssopimuksen.
Debyyttilevy Definitely Maybe ilmestyi 1994. Aiemmin ilmestyneiden singlejen vetämänä levy oli valtava hitti ja siitä tuli Britannian nopeimmin myynyt debyyttilevy. Varsinkin Live Forever oli megahitti.
Levyltä julkaistut singlet olivat toinen toistaan suositumpia ja bändi siirtyi isommille areenoille. Gallagherien välit olivat kuitenkin jo tulehtuneet. Kaksikko päättikin olla antamatta yhteishaastatteluita, koska ne menivät aina tappeluiksi. Gallagherien riidoista kirjoitettiinkin lehdissä ahkerasti ja useat Brittikoomikot hyödynsivät veljesparin riitelyä 90-luvulla. Ensimmäisen kerran Noel erosi bändistä jo pian debyyttilevyn ilmestymisen jälkeen. Samoihin aikoihin myös rumpali Tony McCaroll lähti bändistä ja hänen tilalleen tuli Alan White.
Hartaasti odotettu kakkoslevy (What's The Story) Morning Glory? ilmestyi lokakuussa 1995. Britanniassa se oli nopeimmin myyty levy sitten Michael Jacksonin Badin 1987. Levy luonnollisesti myös meni listaykköseksi. Seuraavan vuoden aikana siitä tuli Britannian kaikkien aikojen toiseksi eniten myyty levy. Levyltä irrotettiin myös useampi todella menestynyt single mm. Wonderwall ja Don't Look Back In anger. Varsinkin ensin mainitusta on tehty myös monia covereita.
Oasiksen menestys 90-luvulla oli huimaa Atlantin molemmin puolin. Yhdysvalloissa Morning Glory myi moninkertaista platinaa ja Englannissa Oasis soitti Britannian kaikkien aikojen suurimmat ulkoilmakeikat Knebworthissa.
Oasiksen supervuodet päättyivät kuitenkin nopeasti. Vuoden 1997 Be Here Now rikkoi Oasiksen aikaisemmat myyntiluvut. Kriitikoiden ja yleisön keskuudessa levy kuitenkin oli lopulta valtavasta myynnistä huolimatta pettymys.
Oasiksen maine on lopulta lähes täysin kahden ensimmäisen levyn ansiota. Kaikkiaan kahdeksan studioalbumia julkaissut bändi ei ole pystynyt ensimmäisen ja toisen levynsä jälkeen tuomaan mitään merkittävää uutta musiikkinsa. 2000-luvulla bändi onkin ensisijaisesti ollut otsikoissa Liamin ja Noelin riitojen sekä jatkuvien hajoamme/emme hajoakaan -uutisten vuoksi.
1990-luvun loppupuoli oli Spice Girlsin, All Saintsin ja Destiny's Childin johdolla (jälleen) tyttöbändien kulta-aikaa. Vuosikymmenen alussa kuitenkin vaikutti TLC, joka oli aikanaan maailman suosituin tyttöbändi. TLC oli myös yksi parhaista tyttöbändeistä ikinä. Musiikin lisäksi ulkoiset seikat, värikkäät esiintymiset ja sopivan seksikäs imago oli tarkkaan mietitty bändin kohdalla. TLC:n menestys tasoitti osaltaan myöhemmin pinnalle ponnistaneiden tyttöyhtyeiden tietä.
Tianne "T-Boz" Watkinsin, Lisa "Left-Eye" Lopesin ja Rozonda "Chili" Thomasin muodostama trio yhdisteli r'n'b:hensa muun muassa soulia, popia ja hip-hopia. Samoista aineksista sekoitti muutamaa vuotta myöhemmin Destiny's Child oman menestysreseptinsä. TLC:n ja Destiny's Childin välille rakennettiinkin mediassa kiivaasti vastakkainasettelua varsinkin 2000-luvun vaihteessa.
Vastakkainasettelun aika oli ohi 2002, kun TLC:n keskeisin hahmo Left-Eye kuoli 30-vuotiaana. Nainen ajoi Hondurasissa rajun autokolarin ja kuoli myöhemmin saamiinsa vammoihin. Lopesin kuoleman jälkeen bändiä ei käytännössä ole ollut, vaikka ajoittain sitä onkin yritetty puhaltaa henkiin.
TLC perustettiin Atlantassa 1991, kun T-Boz ja Left-Eye lähtivät kävelemään silloisesta bändistään. Pian tämän jälkeen he tapasivat Chilin. Kaikki kolme olivat muuttaneet Atlantaan eri puolilta Yhdysvaltoja hieman aiemmin. Hieman tämän jälkeen TLC:n taustajoukkoihin lyöttäytyivät tuottaja Dallas Austin sekä r'n'b-laulaja Pebbles, josta tuli TLC:n manageri.
Taustavoimiensa ansiosta tyttötriosta kiinnostui pian Antonio "L.A." Reid, joka on myöhemmin tuottanut suurta osaa maailman menestyneimmistä naisartisteista (mm. P!nk). TLC kiinnitettiin nopeasti Reidin tuoreeseen La Face-levy-yhtiöön, jonka mies oli perustanut toisen tuottajamogulin Babyfacen kanssa.
TLC:n debyyttialbumi Ooooooohhh... On The TLC Tip ilmestyi 1992. Levy menestyi hyvin ja useampi single päätyi top kymppiin. TLC kiersi myös Amerikkaa pitkällisesti MC Hammerin lämppärinä.
Debyyttisingle Ain't Too Proud To Begin musiikkivideo herätti ilmestyessään huomiota, kun Lopes piti vasemman silmänsä päällä kondomia kampanjoidakseen turvaseksin puolesta. Nykyään video tosin näyttää värikylläisyydessään vain varsin 90-lukulaiselta ja kornilta.
Lopes oli muutenkin kiistanalainen hahmo, jolle sattui ja tapahtui, vaikka eivät muutkaan jäsenet juuri huonommiksi jääneet. Huipulla ollessaan esimerkiksi Lopesin siviilielämän käänteisiin kuuluivat mm. alkoholiongelma, seurustelu jenkkifutistähti Andre Risonin kanssa ja Risonin kartanon polttaminen riidan seurauksena pienenä kostotoimenpiteenä (alunperin Lopes toki vain poltti Risonin pelikenkiä kylpyammeessa, mutta tuli sitten vähän levisi).
1994 TLC julkaisi toisen albuminsa CrazySexyCool, josta tuli bändin suurin menestys. Pelkästään Yhdysvalloissa se myi yli 11 miljoonaa levyä ja voitti Grammyn. Levy oli aiempaa hiotumpi ja kypsempi. Tytöt olivat kasvaneet aikuisiksi ja hyödynsivät seksuaalisuuttaan aiempaa aktiivisemmin.
Vain vuotta myöhemmin bändi kuitenkin teki konkurssin. Suuri syy tälle oli Risonille maksettavat vahingonkorvaukset poltetusta kartanosta. Bändin jäsenet myös väittivät, etteivät olleet saaneet osuuttaan CrazySexyCoolin myyntituloista. Lisäksi bändin toimintaa haittasi Watkinsin sairastama sirppisoluanemia.
Bändi sulkeutui studioon vasta 1997 tekemään uutta albumia, mutta homma ei sujunut ongelmitta. Tuottaja/Chili Thomaksen poikaystävä Dallas Austinilla oli kitkaa Lopesin ja Watkinsin kanssa. Thomas ja Austin olivat vastikään saaneet lapsen ja Dallas halusi saada enemmän rahaa ja vastuuta TLC:n levytysprojektista. Samaan aikaan Left-Eye Lopes valmisteli sooloalbumia ja muillakin oli sivuprojekteja. Thomas mm. näytteli Hav Plenty -elokuvassa. Ei siis ollut ihme, että bändin yllä velloivat hajoamishuhut.
Lopulta albumi saatiin valmiiksi ja FanMail julkaistiin 1999. Se myi kuusi miljoonaa kappaletta ja meni suoraan Billboardin listan kärkeen. Levyllä kireä ilmapiiri ei kuulu ja se onkin lähes yhtä vahva kuin CrazySexyCool. FanMaililta löytyy mm. TLC:n suurimpiin hitteihin kuuluvat No Scrubs ja Unpretty.
Kuohunta bändin sisällä kuitenkin jatkui. Watkins ja Thomas syyttivät Lopesia itsekkääksi eivätkä pitäneet Left-Eyen sooloalbumisuunnitelmista. Myös Thomas alkoi puuhata soololevyn parissa. Watkins sekä rappari Mack 10 menivät naimisiin ja pari sai lapsen. Bändin tulevaisuus oli varsin epävarma. Kaiken lisäksi Lopes "katosi" viikoksi, kunnes selvisi, että hän oli vain sulkeutunut maailmalta uuden poikaystävän kämpille.
2001 TLC palasi studioon työstämään uutta materiaalia. Lopesin soololevy Supernova sai myös julkaisunsa. Jenkeissä levyä ei kuitenkaan koskaan julkaistu, sillä Arista perääntyi projektista viime hetkellä.
Hän myös suunnitteli uutta sooloalbumia, mutta sitä ei ehditty tehdä ennen Lopesin kuolemaa. Pian Left-Eyen kuoleman jälkeen julkaistiin bändin viimeiseksi jäänyt levy 3D, jonka Watkins ja Thomas viimeistelivät kahdestaan.
Watkins ja Thomas ovat tämänkin jälkeen tehneet ajoittain yhteistyötä omien sooloprojektiensa ohella. 2005 pyöri reality-sarja R U The Girl, jonka voittaja sai levyttää biisin ja esiintyä kertaalleen duon kanssa.
Viime vuoden lopulla Watkins ja Thomas ilmoittivat, että TLC on tekemässä comebackia ja uutta materiaaliakin saattaa olla luvassa "jossain vaiheessa".
Viisaat ihmiset ovat sitä mieltä, että nykyisyyttä ei ole ilman menneisyyttä. Kuten jotkut ovatkin kenties havainneet Turnerin Fränkkiä on tullut viime aikoina tullut hehkutettua useaan otteeseen meillä ja muualla.
Akustisempaan ilmaisuun Frank on siirtynyt täysverisen punkin puolelta. Aikanaan hän vaikutti Knee Jerk -nimisessä punk-poppoossa. Ennen soolouraa mies lauloi Million Deadissa, jonka täydellisen kahden levyn pituisen diskografian Spotify tarjoaa.
Wu-Tang Clan on enemmän ihmisten muodostama kollektiivi kuin tiiviissä yhteistyössä toimiva bändi. Kokoonpanoon lasketaan yleensä kuuluvan yhdeksän jäsentä. Wu-Tangin jäsenet ovat tehneet omilla tahoillaan monenlaista ja toimineet useiden eri pseudonyymien takana.
Kollektiivin ensimmäiset mc:t olivat GZA ja Ol' Dirty Bastard. Vahvimmin kuitenkin Wu-Tang Clan on kuitenkin henkilöitynyt RZA:han eli Prince Rakeemiin eli Chief Abbotiin eli... Hänen visioidensa varaan Wu-Tangia on pitkälti rakennettu. 90-luvun puolivälissä Wu-Tangin soundi olikin yksi tunnistettavimmista.
Uransa alussa Wu-Tangin jäsenillä oli hankalaa ja sen jäsenet tekivät sittemmin nolojakin levytyksiä, joiden toivoivat lyövän läpi. RZA esimerkiksi julkaisi 1991 singlen Ooh, I Love You Rakeeem ja My Deadly Venom.
RZA lyöttäytyi yhteen GZA:n ja Ol' Dirty Bastardin kanssa. GZA oli myös julkaissut omillaan levyn Words From The Genius. Kolmikon ympärille kerääntyi nopeasti myös muita ja Wu-Tang Clan sai muotonsa.
Wu-Tang Clanin ensimmäinen single oli Protect Ya Neck, josta tuli nopeasti underground-hitti. Useampi levy-yhtiö lähestyi kollektiivia, mutta ratkaiseva koukku, jolla Loud/RCA kollektiivin kiinnitti oli se, että Wu-Tangin jäsenille annettiin vapaat kädet levyttää sooloalbumeita mille tahansa levy-yhtiölle.
Wu-Tang Clanin debyyttialbumi Enter the Wu-Tang ilmestyi 1993. Hip-hopissa oli tuolloin tapahtumassa ja osin jo tapahtunut ilmapiirin muutos. Mm. Public Enemyn suosimat poliittisesti kantaaottavat lyriikat olivat väistymässä ja niiden tilalle oli astumassa gangsta-rap Dr. Dre ja Snoop Dogg eturintamassa. Wu-Tang Clanin onnistui muodostaa uudesta ja vanhasta omanlaisensa sekoitus. Lyriikoissa on myös pientä itseironiaa havaittavissa.
Musiikillinen puoli oli varsin kaukana Public Enemyn runsaasta soundista ja toisaalta esimerkiksi Dr. Dren suosimista funk-tyyppisistä pohjista. Wu-Tang Clan myös käyttää runsaasti sämplejä biiseissään.
Kaupallisesti meni jonkin aikaa ennen kuin 36 Chambers alkoi menestyä. Alkuvuodesta 1994 julkaistulla C.R.E.A.M.-biisillä oli merkittävä osuus suosion kasvamisessa.
Seuraavan levyn tekemiseen meni peräti neljä vuotta. Sinä aikana Wu-Tangin jäsenet tekivät lukuisia sivuprojekteja ja monet kollektiivin jäsenet nousivat suosioon myös omillaan. Mm. Method Manin 1994 julkaistu Tical-levy oli iso hitti.
Hartaasti odotettu Wu-Tang Forever ilmestyi 1997 ja meni suoraan listojen kärkeen. Pelkästään USA:ssa se myi ensimmäisen viikon aikana yli 600 000 kappaletta. Varsinkin Triumph oli valtava hitti. Myös vuonna 2000 ilmestynyt The W oli mainio albumi.
Vuosituhannen lopulla Ol' Dirty Bastard alkoi tehdä hämmentäneitä tempauksia. Hän mm. oli useita kertoja ongelmissa poliisin kanssa ja keskeytti 1998 Shawn Colvinin kiitospuheen Grammy-juhlissa protestoidakseen Wu-Tangin häviötä Colvinille. Kollektiivilla oli muutenkin kahnauksia lain kanssa. 1999 Wu-Tangia epäiltiin ammuskelun järjestämisestä Staten Islandilla, mutta syytteitä ei koskaan näytön puutteen vuoksi nostettu.
2000-luvulla Wu-Tangin levyt eivät ole myyneet yhtä paljon kuin 1990-luvulla, vaikka vuoden 2001 Iron Flag saikin suotuisia arvioita. Ol' Dirty Bastard ei tämän levyn tekemiseen osallistunut, sillä hänellä oli ongelmia poliisin ja huumeiden kanssa. 2004 mies kuolikin yliannostuksen aiheuttamaan sydänkohtaukseen.
2000-luvulla levyt ovat olleet keskinkertaisia, mutta vuonna 2009 ilmestynyt Chamber Music on jälleen muutaman vuoden vaikeamman vuoden jälkeen kelpo albumi, jota voi pitää ryhmän paluulevynä, vaikka levyjä 2000-luvulla tasaista tahtia onkin julkaistu.
Kokoonpano kiertää parhaillaan ja esiintyy heinäkuun 27. päivä 2010 ensimmäistä kertaa Suomessa. Paikkana Helsingin The Circus.
Rock City boys Mies mustissa & Daddy Cool were privileged to have a chat with Frank Turner just before his gig in Ruisrock. So ladies and gentleman here it is uncut!
Ehkä maailman mukavin muusikko, Frank Turner antoi Rock Cityn pojille haastattelun juuri ennen Ruisrockin keikkaa. Arvoisat lukijat tässä se on leikkaamattomana!
Part 1. / Osa 1.
Part 2. / Osa 2.
Photographs of the second part were taken by Jani Mesikämmen.
